Takaisin

Asioita, joita on ikävä Reykjavíkista:

- ystäviä, tottakai
- hullua huumoria
- huoletonta elämää
- lukuisia kahviloita, joissa on oikeasti mukava viettää aikaa
- kissoja
- second hand -aarteita
- ihania kakkuja
- värikkäitä taloja
- Tjörninin joutsenia
- ilmaisia puheluja ja tekstiviestejä

Asioita, joiden takia on ihan kiva olla Helsingissä:

- ystävät ja perhe, tottakai
- halpisvaatekaupat
- lempisipsit
- lumi (Älä sula kokonaan!)
- työ ja gradu (Olen ihan oikeasti innoissani, ainakin vielä ennen ensimmäistä seminaaritapaamista. Kysykää uudelleen vuoden päästä.)
- hyvä joukkoliikenne

Tämä blogi oli nyt tässä.

Islantiin jäi sydän, mukana Suomeen tulivat ihanat muistot. Oli yksi elämäni parhaista päätöksistä lähteä, toivottavasti oli myös hyvä päätös tulla takaisin.

Räjähdysvaara

Pakkaaminen on sitä, että levitetään kaikki tavarat ympäri huonetta ja siirrellään niitä paikasta toiseen, mutta ei laiteta niitä laukkuun. Ainakin jos pakkaaminen määritellään minun viime päivien toimintani mukaan.

Tänään sain vihdoin tungettua pahvilaatikon täyteen kirjoja ja kenkiä ja raahasin sitä kädet krampissa postiin. Kahdeksan kiloa näytti postin vaaka, joten ei ihme, jos tuntui vähän hankalalta hoiperrella korkokengissä paketti olalla kohti keskustaa. Olen kylläkin karsinut tavaraa kovalla kädellä ja kotona on tarkoitus heittää kaikki sielläkin oleva ylimääräinen roina kierrätykseen. Ainoat, joiden ei tarvitse pelätä häätöä, ovat rakkaat mekot.

Vein samalla myös kirjeen postiin, koska kaikki postilaatikot ovat olleet lukittuina jo ainakin viikon. Kun kysyin virkailijalta syytä, vastaus kuului: "Muuten ihmiset räjäyttävät niitä raketeilla." Selvisihän sekin.

Viikko jäljellä

Karu totuus on otsikossa. Yritän tässä nauttia viimeisistä hetkistä. Olen viime päivinä koonnut pahvikameran kolmessa tunnissa (se toimii! kai.), pomppinut niin Retro Stefsonien keikalla kuin baarissakin, yrittänyt pysyä pystyssä hurjassa myrskytuulessa, lillunut porealtaassa liian kauan, hillunut lempipaikoissani kaupungilla ja tottakai nauttinut parhaasta seurasta näitä tehdessä.

Guesthouse on nyt täyttynyt uusista vaihtareista, jotka vasta etsivät pääkatua, kauppaa ja pankkiautomaattia sekä suunnittelevat retkiä Reykjavíkin ulkopuolelle. Kuten minäkin reilut neljä kuukautta sitten.

Paukkuaran vuodenvaihde

Ilotulituksesta voi olla vaikea nauttia, jos pitää lapasia silmillään ja kiljuu. Sitä tein ennen vuoden vaihtumista Hallgrimskirkjan edessä, kun raketteja lensi vierestä suuntaan jos toiseenkin, Leifur Eirikssonin patsaan edessä roihusi kokko ja ihmiset heiluttivat käsissään kaikennäköistä palavaa soihduista roomalaisiin kynttilöihin. En ennen ollut ajatellut olevani ihan näin paukkuarka, mutta näköjään minun kannattaisi pysyä turvallisen välimatkan päässä rakettikasoista.

Olisihan Reykjavíkin ilotulitehulluus pitänyt arvata, monet turistit kun tulevat tänne uudeksi vuodeksi vain seuraamaan tajutonta rahan pamauttelua taivaalle. Jo kaksi päivää ulkoa oli kuulunut jatkuvaa pauketta. Tällaista hullunmyllyä en kuitenkaan osannut odottaa. Kun olin pelastautunut keskeltä tulitustannerta sivummalle, saatoin jo nauttia upeasta näystä. Kirkon kellot näkyivät soivan, mutta niitä ei kuulunut metakalta ja taivas täyttyi upeista väreistä.

Kun nautin vuoden viimeistä ateriaa ennen juhlintoja, pussinuudeleita ja punaviiniä, pauke lakkasi yllättäen. Maailmanlopun epäilyt haihtuivat kun muistin televisiosta tulevan sketsisohjelman, jota islantilaiset kerääntyvät katsomaan. Hiljaisuudesta päätellen oikeasti ihan kaikki. Avasin itsekin television ensimmäisen kerran kuukausiin. Kun ohjelma loppui, tuttu meteli jatkui ja naapuri käänsi taas Rihannan volat kaakkoon.

Suunnittelemani vuoden 2011 kokislakko kesti 1. tammikuuta kello seitsemään illalla, oltuani kaksi tuntia hereillä. Noh, ensi vuonna ehkä. Tänään koin tosin odottamattoman urheilullisen herätyksen ja porealtaassa löhöilyn sijaan kiskaisin kilometrin uintilenkin. Tarkoitus oli ensin uida sata metriä, mutta se vaikutti vähän säälittävältä, joten ajattelin kauhoa 250 metriä. Kun ei sen jälkeen väsyttänyt mietin, että 500 metriä olisi kiva luku. Ja kun en vieläkään ollut painunut altaan pohjaan, päätin uida vielä toisen samanlaisen päälle. Tästä on hyvä jatkaa.

Onpa ollut vuosi! Perjantaina tulivat ilon kyyneleet silmiin nuudelikulhon äärellä, niin hieno on ollut viimeinen puoli vuotta. Ihanaa, että elämässäni on ihania ihmisiä, nyt vielä entistäkin enemmän.