Sanaton.

Blogin kirjoittaminen voi olla vaikeaa, jos ei löydä sanoja kuvaamaan asioita, joita on nähnyt ja kokenut. Nyt on sellainen tilanne, omaksi onnekseni.

En voi muuta kuin sanoa, että maailmassa ei voi olla kauniimpaa ja maagisempaa paikkaa kuin Landmannalaugar. Sinne päästäkseen täytyy ajaa kivisiä, kiemurtelevia teitä, ylittää autolla joki ja toivoa, ettei sumu yllätä kesken matkan. En meinannut ajaa ulos tieltä kuin kerran. Ja joenylitykseen patistin takapenkiltä toisen kuskin. Perille pääsimme - ja millaiseen paikkaan!

Neljän tunnin vaelluksella näimme mintun- ja kirkkaanvihreitä kiviä, kuin vesiväreillä laveerattuja vuorenseinämiä, kirkkaanpunaisena hehkuvia kivilaaksoja, joissa virtasi lämpimiä puroja ja vesiputouksia, kiipesimme pikimustan vuoren huipulle, ylitimme suuren laavakentän, josta nousi tummia laavapylväitä, seisoimme keskellä valkokeltaista, höyryävää vuorenrinnettä ja päätimme matkan alastonuinnilla luonnon kuumassa lähteessä, keskellä ei mitään. Äh, en osaa pukea sanoiksi sitä kauneutta, jonka keskellä olimme.

Paluu lähemmäksi ihmisasutusta sujui parin tunnin ajolla pilkkopimeässä, mutta onnistuimme pääsemään jouluvaloilla koristeltuun majapaikkaan viettämään laatuaikaa nuudeleiden kanssa. Seuraavana päivänä muun muassa sönkötin islannin, ruotsin ja jonkun itsekeksimäni kielen sekoitusta vanhoissa maanalaisissa luolissa, jonne meidät päästänyt maatalon emäntä ei englantia osannut. Ymmärrykseni oli hieman omaa ulosantiani sujuvampaa. Yritimme myös löytää kaunista vesiputousta tuloksetta ja ajelimme upean Heklan tulivuoren lähistöllä auringonpaisteessa. Sitten vielä seikkailimme tiemme Þingvellirin kauniisiin maisemiin ja takaisin autovuokraamolle, jonka pihassa mainoksena laadukkaista menopeleistä on rivi täysin romuttuneita jeeppejä.

Voisi siis sanoa, että viikonlopun roadtrip oli varsin onnistunut. Mukana vaihtarien vahvistuksena oli odotettu vieras Suomesta, joka viihtyy luonani vielä maanantaihin. Se tarkoittaa, että uutta roadtrippiä pukkaa jo perjantaina.

Haluan harjan, en golfpalloja

Reykjavík on aivan ihana kaupunki myös siinä mielessä, että täältä voi löytää mitä ihmeellisimpiä putiikkeja, joissa myydään muun muassa kanannahasta tehtyjä asusteita, suomalaisia karkkeja tai joulukoristeita vuoden ympäri. Mutta jos tarvitset jotain…

Neulaa ja lankaa etsiessäni aloin olla varma, että islantilaiset kutovat alusvaatteensakin, sillä en missään nähnyt muuta kuin villalankaa ja puikkoja. Kun löysin viikon etsimisen jälkeen askartelukaupan takahyllystä, outojen metallilankojen ja kuminauhojen takaa rullan tavallista ompelulankaa, olin lähellä halata myyjää.

Harjaa tai kampaa olen etsinyt nyt valehtelematta kuukauden. Olen hävittänyt yhtä surkeaa pientä kampaa lukuun ottamatta kaikki harjani. Nyt yritän olla kadottamatta tuota arvokasta muovinpalasta, etenkin kun pyörivien tuulien takia joudun pitämään sitä jatkuvasti mukana. Otsatukka + Reykjavík = mahdoton yhtälö. Mutta ei. Ruokakaupoissa myydään jopa golfpalloja (ja isoa valikoimaa kasarihenkisisä hiuskoristeita) mutta pari harjaa veisi ilmeisesti liikaa hyllytilaa hämähäkkimiestarroilta.

Ehkä ratkaisu löytyisi jostain ostoskeskuksesta, mutta sellaiseen suunnistaminen on jo suuren vaivannäön takana. Tai tarkemmin sanottuna automatkan. Katsoin kartalta, että ainoaan löytämääni valokuvaliikkeeseen olisi parin kilometrin matka. No, paitsi että etäisyysarvioni meni täysin metsään, löysin itseni talsimasta tunnin verran teollisuusalueen laitaa autotien pientareella, koska kävelytietä ei ollut. Islannissa on järjetön määrä autoja ja jopa keskustan vieressä olevalle yliopistolle näkee aamuisin ruuhkajonon. Joten vain hullu ottaa jalat alleen, nyt tiedän.

Kun menin hakemaan kuvia, otin vahingosta viisastuneena bussin. Ilo laantui palattuani takaisin keskustaan, kun huomasin liikkeen leikanneen kuvani mukavasti keskeltä kahtia. Pitäisikö ottaa taksi, jotta pääsisi asiasta valittamaan?

Ikkunavirsi

Jos joku lähtee Islantiin, voisi kuvitella, että hän kirjoittaisi upeista maisemista, vaikeasta kielestä ja vaihtelevasta säästä. Tehty. Siksi ajattelin marista.

Unohtakaa jo ne pirun kännykät ja Aalto-yliopisto suomalaisen identiteetin ja osaamisen lippulaivana, ketä kiinnostaa. Tiiviit tuplaikkunat on se juttu.

Ehkä lääkeyhtiöillä on liikaa valtaa täällä, koska muuta syytä en keksi ohuisiin ikkunoihin, joiden tiivisteistä puskee kylmää ilmaa nuhaisin seurauksin. Ymmärtäisin tällaisen ikkunakulttuurin lämpimissä maissa, mutta tämä nyt ei ole varsinaisesti mikään Karibia.

Minulla on neljä sänkyä. Kahdessa puhaltaa, kolmannessa ei ole lakanoita eikä neljännessä edes patjaa. Vaihtoehdot ovat vähissä, tuulitunnelista ei ole pakoa ja nenä on tukossa.

Mutta jotain hyvääkin: ikkunoita ei saa auki millään, vain pienen luukun raolleen. Eipä tarvitse pestä ikkunoita, vaikka läpi ei näe - se on mahdoton tehtävä, ellen löydä jostain köydenpätkää, jolla roikkua katolta ikkunani ulkopuolella.

Sen jälkeen nuha voi tuntua pieneltä syyltä lääkärikäyntiin.

Joutenolon taito

Ohjeistus perustuu tositapahtumiin, saa soveltaa.

1) Herää hitaasti, nouse ylös vielä hitaammin ja päätä jättää väliin yksi ainoa luento, joka olisi ollut koko päivänä.

2) Lähde uimahallille. Vaikka sataa kaatamalla, älä kiirehdi. Saavu hallille näyttäen siltä kuin olisit ollut jo altaassa, vaatteet päällä.

3) Ui pari kierrosta hitaaseen tahtiin. Siirry ulos uimahallin katolle kuumavesialtaseen. Lillu siellä määrittelemätön aika, siirry kuumempaan. Mene höyryhuoneeseen. Toista kierto niin kauan, kunnes kätesi ovat ryppyiset kuin 134-vuotiaalla. Kestää noin kolme tuntia.

4) Kävele kotiin litimärissä sukkahousuissa ja kengissä ja osta lohdutukseksi keksipaketti. Syö niin monta keksiä, että voit pahoin. Nuku hetki, ennen kuin jatkat naapurin luokse lepäämään.

5) Matele päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Päädy satamaan, ihaile ruosteisia valaanpyyntialuksia, käänny takaisin. Koe päivän kohokohtana kielikurssijohtajan tapaaminen Reykjavíkissa, aivan kuin täällä ei muutenkin törmäisi ihan kaikkiin.

6) Harkitse kahvilaan menoa, mutta päädy kotiin juomaan teetä. Totea teepussin "practice kindness, mercy and forgiveness" -neuvon olevan aika hieno juttu.

7) Nukahda Hiljaisuus kasvoillasi - Vigdís Grímdóttirin kirja siis.

Koiranilmaa ja muita eläintarinoita

Kuten olen maininnutkin, Reykjavíkin kadut vilisevät kissoja. Koiria taas olen nähnyt vain muutaman, lukuun ottamatta viime lauantain absurdia hetkeä, kun pääkadulla käveli satoja koiria omistajineen marssimusiikin tahtiin. Hauvat saattavatkin tarvita oman paraatin oikeuksiensa puolustamiseksi, sillä 1980-luvulle asti oli rikos pitää koiraa Reykjavíkissa eikä kaupunkikoiriin ole vieläkään oikein totuttu.

Asiasta rinkkaan. Olen muuten tarvinnut kaikkia tavaroita ja vaatteita, jotka tänne raahasin - paitsi sateenvarjoa. Ei siksi, että täällä aurinko paistaisi vaan siksi, että sateenvarjon kanssa kaduilla kävelevät vain yksittäiset turistit. Paikalliset astelevat tyynesti litimärkinä kaatosateessa lainkaan kiirehtimättä. Säästä ei, kuten muustakaan, tehdä numeroa.

Ja kärpäset. Ne ottavat kaiken yhtä rauhallisesti kuin ihmiset. Voisitko kuvitella suomikärpäsen käppäilemässä kädellä minuuttitolkulla, jonka jälkeen sen voi liiskata hitaalla läpsäisyllä? Yhtä vähän kuin sekalaisen koirajoukon torviorkesterin säestämänä poliisien sulkemalla Mannerheimintiellä.

Lauantain soundtrack

Eilinen ilta päättyi aamuun, baarikierroksen jälkeen varpaat kymmenien hulluna tanssivien islantilaisten murjomana. Myöhemmin aamulla onni kävi myötä, kun suuntasimme Kolaportiðiin, Reykjavíkin satamassa sijaitsevalle kirpparille. Löysin kaksi paria ihania kenkiä ja prinsessamekon, jonka aion vakaasti ommella oikeaan kokoon. Päivä on pelastettu, vaikka tallottuja korkkareita ei enää voisi elvyttää. Yritän kuitenkin.

Kirppari on ihana sekoitus vanhoja kirjoja, vaatteita, krääsää ja ruokaa, jonka vuoksi paikassa leijailee kalaisa tuoksu. Käväisin siellä jo tullessani ensimmäistä kertaa Reykjavíkiin, mutta kun olen nyt vaatekaapin omistaja, oli elämä helpompi laittaa risaiseksi.

Kenkäkassi kainalossa liikutuin Havarín musiikkiliikkeen lattialla, kuuntelemassa ihanaa, sydämen täyttävää musiikkia, jota Ólafur Arnalds soitti. Tästä ei lauantai parane.

Oma huone

Vihdoin. Kuukauden tavaroiden siirtelyn jälkeen, lukuisien dormien ja monien peitottomien, takin alla nukuttujen öiden jälkeen minulla on oma huone. Kaiken lisäksi pysyn täällä enemmän kuin yön tai pari, neljä kuukautta. Kyseessä on siis guesthouse, joka näin talvisin toimii opiskelijoiden asuntolana, koska turistit kaikkoavat Reykjavíkista elokuun jälkeen.

Tämä oli kolmas muutto neljän päivän sisään. Pakkausinho näkyi siinä, että raahasin kamojani hikikarpalot otsalla viereisestä talosta lukuisissa muovipusseissa sen sijaan että olisin pakannut tavarani järkevästi rinkkaan. Kun näin huoneessani kaapin ja henkareita, huokasin ihastuksesta. Harmi vain, että ei ole paljon mitä kaappiin laittaa, kun käytännössä kaikki vaatteeni ovat likaisia ja pyykkikone yllättäen koko ajan varattu. Jotain muutakin jää muistoksi dormielämästä, kuten vessajonot ja neljäntoista vaihtarin käytössä oleva jääkaappi, josta ei omia tavaroitaan ihan helposti löydä.

Minulla on huoneessani neljä sänkyä, vaatimattomasti. Ja ensi töikseni ripustin paloturvallisuustaulun tilalle kauniit helmet.