Kyllä.
Voiko pesukoneen ohjelma kestää yli kaksi tuntia? Voiko pyykkiä olla niin paljon, että yksi kerta ei riitä?
Voiko vahingossa tehdä filmille kuvatessa sellaisen virheen kelauksessa, että saa aikaan hienoimpia kuvakollaaseja ikinä? Voiko itkettää kun niitä katsellessa muistuu mieleen elämän hienoimpia hetkiä?
Voiko esseen tekoa lykätä, jotta pääsisi taas yöllä yliopistolle näpyttelemään turvallisuussuunnitelmista kuunnellen Regina Spektoria, koska yöopiskelusta tulee ihanan nostalginen fiilis?
Onko siellä taas paljon muita ihmisiä? Onko se vähän outoa?
Voiko itsestään olla ylpeä, kun saa kolmen kuukauden jahkailun jälkeen ostettua muistikortinlukijan?
Voiko väsyttää vaikka nukkuu yli 12 tuntia?
Voiko neulominen aiheuttaa vakavan addiktion?
Ei.
Onko montaa asiaa maailmassa yhtä kaunista kuin vaahtopäinen meri Reykjavíkin edustalla?
Onko väärin fiilistellä yhä Glen Hansardin ääntä ja olla varma, ettei yhtä vahvaa ääntä ole kuullut varmaan koskaan ennen torstaista keikkaa?
Onko normaalia vieläkin hihitellä Glenin kertomukselle siitä, kun hän oli ostanut teininä goottityttöystävälleen joululahjaksi hautapaikan, polvistunut viereen ja kysynyt: "Will you be buried with me?"?
Onko oikein, että aika juoksee läpi sormien, kun elämästä nauttii?
Voiko kyllästyä kappaleeseen, jos kuuntelee sitä repeatilla joka päivä monta tuntia?
lauantai 30. lokakuuta 2010
tiistai 26. lokakuuta 2010
Avara luonto
Ehkä on ihan hyvä, että välillä myrskyää niin kuin eilen. Niin, että tuntuu siltä, että jos tuulisi yhtään kovempaa kävisi kuin Maija Poppaselle, tosin ilman sateenvarjoa. (Eikä ainakaan leffaversiossa muistaakseni satanut vaakatasossa lunta tai vettä.) Koska silloin ainakaan ei tule kiire yliopistolle, jos ainoa toive on päästä sisätiloihin mahdollisimman pian, mieluiten vähän juosten.
Koska kun aamu on kirkas, tyyni ja lämpötila siedettävä, matka kotiovelta luennolle voi olla harvinaisen pitkä. Kun pysähtyy katsomaan aamuvenyttelyjä tekeviä kissoja, silittämään niitä katteja, jotka uskaltautuvat lähelle ja varmistamaan, ettei yksi uhkarohkeista jää auton alle. Kun pysähtyy ihastelemaan lammen jäällä nukkuvia joutsenia, niiden takana nouseva, punertava aurinko.
Yliopistolla luontohavainnot jatkuivat paperilla. Opintoni kun pyörivät poliittisen historian ympärillä ja Islannin Venäjä on turska: kalastus vaikuttaa ja on vaikuttanut melkeinpä kaikkiin tätä maata koskeviin ulkopoliittisiin päätöksiin. Surkea aasinsilta, tiedän, mutta onneksi sillassakin on aasi luontoteemaan liittyen. Ja aasinsiltaan on syynsä: nyt kun olen tähän kirjoittanut pari sanaa opinnoistani, voin hyvillä mielin lähteä uimaan sen sijaan, että kirjoittaisin esseetä, jonka deadline uhkaavasti lähestyy, eikö vain?
Muuten, tyynestä ja aurinkoisesta säästä huolimata voisi muistaa, ettei tämä ole normaalia ja sopia jatkossa tapaamiset jonnekin muualle kuin Hallgrímskirkjan eteen, Reykjavíkin tuulisimmalle paikalle. Eilisestä viisastuneena.
Koska kun aamu on kirkas, tyyni ja lämpötila siedettävä, matka kotiovelta luennolle voi olla harvinaisen pitkä. Kun pysähtyy katsomaan aamuvenyttelyjä tekeviä kissoja, silittämään niitä katteja, jotka uskaltautuvat lähelle ja varmistamaan, ettei yksi uhkarohkeista jää auton alle. Kun pysähtyy ihastelemaan lammen jäällä nukkuvia joutsenia, niiden takana nouseva, punertava aurinko.
Yliopistolla luontohavainnot jatkuivat paperilla. Opintoni kun pyörivät poliittisen historian ympärillä ja Islannin Venäjä on turska: kalastus vaikuttaa ja on vaikuttanut melkeinpä kaikkiin tätä maata koskeviin ulkopoliittisiin päätöksiin. Surkea aasinsilta, tiedän, mutta onneksi sillassakin on aasi luontoteemaan liittyen. Ja aasinsiltaan on syynsä: nyt kun olen tähän kirjoittanut pari sanaa opinnoistani, voin hyvillä mielin lähteä uimaan sen sijaan, että kirjoittaisin esseetä, jonka deadline uhkaavasti lähestyy, eikö vain?
Muuten, tyynestä ja aurinkoisesta säästä huolimata voisi muistaa, ettei tämä ole normaalia ja sopia jatkossa tapaamiset jonnekin muualle kuin Hallgrímskirkjan eteen, Reykjavíkin tuulisimmalle paikalle. Eilisestä viisastuneena.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Torstai
Silloin tällöin on hyvä päättää lintsata. Hyvä ottaa paikallisbussi Hveragerðiin: kylään, joka on täynnä kasvihuoneita, koska se on rakennettu geotermiselle alueelle, jossa maasta pursuavaa lämpöä riittää. Kävellä vuorelle, ihastella tuulessa jäätyneitä heiniä ja maassa pulppuavia mutalammikoita, seistä höyrypilvessä, kahlata lämpimän puron yli pienessä pakkasessa, heittää vaatteet pois ja hypätä kuumaan jokeen jäätävän vuoristotuulen puhaltaessa korvissa, lillua vedessä katsellen upeita lumisia vuorenhuippuja, yrittää pukeutua kohmeisin sormin, pitää kahta pipoa päässä, todeta ettei elämä voisi olla ihanampaa mitenkään, syödä kohmeista leipää auringon paisteessa, juoda huoltoasemalla ilmaista kahvia ja huomata bussissa, että ympyrä aina sulkeutuu (varhaisteini huudattamassa korvalappustereoista biisejä ensimmäiseltä cd:ltäni) ja lopettaa päivä suklaakakkujen sekä teen kera. Hyvä torstai.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Airwaves
Keskiviikosta sunnuntaihin elämäni pyöri Iceland Airwavesin ympärillä. Kyseessä on festari, jonka ansiosta Reykjavík pakkautuu täyteen ihmisiä ja mahtavaa musiikkia ei pääse pakoon. Sitä on laidasta laitaan, punkista elektroon ja ties mihin. Rannekkeella pääsee sisään kaikkiin keikkapaikkoina toimiviin lukuisiin baareihin.
Tai pääsee ja pääsee. Jonotin sateessa. Paljon. Tuulessa. Litimärkänä. Sillä ranneke ei vielä takaa pääsyä mihinkään, jos kaikki muutkin festarikävijät ovat päättäneet tunkea samalle keikalle. Seabear on kuitenkin ainoa, joka jäi tämän takia näkemättä. Näin kuitenkin Sin Fangin. Tai näkeminen on ehkä liikaa sanottu. Näin hikisen kaksimetrisen selän ja kuulin Sin Fangia.
Reptilicus. Mikä nimi, mikä bändi. Pääjehu aurinkolaseissa, keyboard matkalaukun päällä, kokeellisen elektromekastuksen päälle hevikarjuntaa harrastaneet identtiset kaksoset, jotka osuutensa jälkeen tyynesti pakkasivat koneensa ja johtonsa laukkuun muiden jatkaessa keikkaa. Vain Reykjavíkissa.
Aikataulu oli myöhässä, joten näimme sattumalta Hundredsin aivan mahtavassa keikkapaikassa, vanhaan satamarakennukseen rakennetussa taidemuseossa. Vau, mikä täydellinen yhdistelmä valoja, ääntä, videota ja kaikkea. Ja sen jälkeen ihana Amiina. En oikeasti halua enää kuulla musaa, jossa ei ole jousia ja lavalla ainakin yksi mäcci.
Suomifiilistä: Le Corps Mince de Francoise. Cool and not bored.
Hävinnyt villatakki.
Kaupunki oli täynnä off-venue-tapahtumia, joista yhdessä seurasimme popittavaa Retro Stefsonia. Bónuksen alakerrasta ei voisi kuvitella löytävänsä miesten vaatekauppaa, jonka myyjätkin ovat kuin suoraan 50-luvulta ja kauppa täydellisyyteen asti samaa tyyliä. Ja nurkassa parturituoli, jossa keikankin aikana leikattiin hiuksia.
Worm is green. Raskaana oleva laulaja hillitsi itsensä puoliväliin keikkaa kunnes alkoi sivellä vatsaansa jatkuvasti. Tästä tuli loppufestarien lempitanssimuuvi, joten jos facebookissa näkyy epäilyttävän paljon kuvia, joissa silittelen vatsaani, tässä syy.
Upea Bloodgroup! Aivan mahtava Hurts! Huh, eivät sanat riitä.
Ennen Hurtsia eturivissä mies nosti ilmaan ananaksen. Pian koko yleisö huusi kovaan ääneen pineapplea noin vartin ajan. Ja ananas kiersi kädestä käteen (välillä joku ihminen mukana), lensi, osui yhtä päähän, hajosi paloiksi.
Jos mainitsin jo jonot, niin lauantaina pelasimme varman päälle ja menimme heti alkuillasta taidemuseoon odottelemaan Robynin keikkaa ja näimme sitä odotellessa pari mitäänsanomatonta perusbändiä. Mutta ei se mitään, suunnitelma kannatti. Ihmiset velloivat ulkona, sisälle ei ollut myöhemmin mitään asiaa. Paikka oli niin täynnä, että jonotimme vessaan 45 minuuttia. Ja ihana Robyn. Mahtava keikka, biisit miksattu yhteen upeaksi tanssimaratoniksi ja loppuun vielä lempparibiisini. Voiko hikoiluun kuolla?
Sunnuntaina festarin huipensi FM Belfastin upea keikka. Islantilaiset osaavat bilettää. Koko yleisö hyppi kuin transsissa, kykki maassa, pomppi lisää, lauloi täyttä kurkkua. Minä mukana.
Yhteenvetona: parhaimmat olivat Hundreds, Bloodgroup, Hurts, FM Belfast, Robyn, ihana seura ja festarin inspiroimat omalaatuiset tanssimuuvit. Tämä tyttö on kääntynyt viimeistään nyt elektronisen musan ystäväksi.
Tai pääsee ja pääsee. Jonotin sateessa. Paljon. Tuulessa. Litimärkänä. Sillä ranneke ei vielä takaa pääsyä mihinkään, jos kaikki muutkin festarikävijät ovat päättäneet tunkea samalle keikalle. Seabear on kuitenkin ainoa, joka jäi tämän takia näkemättä. Näin kuitenkin Sin Fangin. Tai näkeminen on ehkä liikaa sanottu. Näin hikisen kaksimetrisen selän ja kuulin Sin Fangia.
Reptilicus. Mikä nimi, mikä bändi. Pääjehu aurinkolaseissa, keyboard matkalaukun päällä, kokeellisen elektromekastuksen päälle hevikarjuntaa harrastaneet identtiset kaksoset, jotka osuutensa jälkeen tyynesti pakkasivat koneensa ja johtonsa laukkuun muiden jatkaessa keikkaa. Vain Reykjavíkissa.
Aikataulu oli myöhässä, joten näimme sattumalta Hundredsin aivan mahtavassa keikkapaikassa, vanhaan satamarakennukseen rakennetussa taidemuseossa. Vau, mikä täydellinen yhdistelmä valoja, ääntä, videota ja kaikkea. Ja sen jälkeen ihana Amiina. En oikeasti halua enää kuulla musaa, jossa ei ole jousia ja lavalla ainakin yksi mäcci.
Suomifiilistä: Le Corps Mince de Francoise. Cool and not bored.
Hävinnyt villatakki.
Kaupunki oli täynnä off-venue-tapahtumia, joista yhdessä seurasimme popittavaa Retro Stefsonia. Bónuksen alakerrasta ei voisi kuvitella löytävänsä miesten vaatekauppaa, jonka myyjätkin ovat kuin suoraan 50-luvulta ja kauppa täydellisyyteen asti samaa tyyliä. Ja nurkassa parturituoli, jossa keikankin aikana leikattiin hiuksia.
Worm is green. Raskaana oleva laulaja hillitsi itsensä puoliväliin keikkaa kunnes alkoi sivellä vatsaansa jatkuvasti. Tästä tuli loppufestarien lempitanssimuuvi, joten jos facebookissa näkyy epäilyttävän paljon kuvia, joissa silittelen vatsaani, tässä syy.
Upea Bloodgroup! Aivan mahtava Hurts! Huh, eivät sanat riitä.
Ennen Hurtsia eturivissä mies nosti ilmaan ananaksen. Pian koko yleisö huusi kovaan ääneen pineapplea noin vartin ajan. Ja ananas kiersi kädestä käteen (välillä joku ihminen mukana), lensi, osui yhtä päähän, hajosi paloiksi.
Jos mainitsin jo jonot, niin lauantaina pelasimme varman päälle ja menimme heti alkuillasta taidemuseoon odottelemaan Robynin keikkaa ja näimme sitä odotellessa pari mitäänsanomatonta perusbändiä. Mutta ei se mitään, suunnitelma kannatti. Ihmiset velloivat ulkona, sisälle ei ollut myöhemmin mitään asiaa. Paikka oli niin täynnä, että jonotimme vessaan 45 minuuttia. Ja ihana Robyn. Mahtava keikka, biisit miksattu yhteen upeaksi tanssimaratoniksi ja loppuun vielä lempparibiisini. Voiko hikoiluun kuolla?
Sunnuntaina festarin huipensi FM Belfastin upea keikka. Islantilaiset osaavat bilettää. Koko yleisö hyppi kuin transsissa, kykki maassa, pomppi lisää, lauloi täyttä kurkkua. Minä mukana.
Yhteenvetona: parhaimmat olivat Hundreds, Bloodgroup, Hurts, FM Belfast, Robyn, ihana seura ja festarin inspiroimat omalaatuiset tanssimuuvit. Tämä tyttö on kääntynyt viimeistään nyt elektronisen musan ystäväksi.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Mielenosoitus paikalliseen tapaan osa 2
Lopapeysaan, islantilaiseen villapaitaan, pukeutunut keski-ikäinen mies istui puistonpenkillä parlamentin edessä ja hakkasi lusikalla paistinpannua. Yksin ja hymyillen.
Ehkä moisten hurjien mielenosoittajien vuoksi parlamentti ei ole vaivautunut korjaamaan lukuisia hajonneita ikkunoita - ne rikotaan uudelleen kuitenkin.
Ehkä moisten hurjien mielenosoittajien vuoksi parlamentti ei ole vaivautunut korjaamaan lukuisia hajonneita ikkunoita - ne rikotaan uudelleen kuitenkin.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Ilmainen omena
Lähellä Hallgrímskirkjaa on matala betonimuuri, jossa lukee isoilla punaisilla kirjaimilla Free stuff (och samma på tanska). Kadunvarteen voi siis jättää tavaraa tai ottaa mukaansa muiden hylkäämää materiaa. Olen tähän mennessä nähnyt paikalla muun muassa hienot 70-lukulaiset nojatuolit (joissa istui pari tyyppiä niitä varaamassa), yksinäisen nilkkurin, rikkinäiset tennarit, maustepurkkeja, likaisen mintunvihreän tyynyn, kasarirepun ja kissan, joka ilmeisesti etsi uutta omistajaa.
Tänä aamuna muurin päällä oli kaksi tyhjää oluttuoppia ja vihreä omena. Nälkäisenä ryhmätyötapaamisessa harmitti, etten siihen tarttunut.
Tänä aamuna muurin päällä oli kaksi tyhjää oluttuoppia ja vihreä omena. Nälkäisenä ryhmätyötapaamisessa harmitti, etten siihen tarttunut.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Villiä vaihtarielämää
Vaihtarityttöjen kanssa kokoonnumme joka perjantai iltapäivällä neulomaan ja juttelemaan (ja syömään kakkua). Tänä perjantaina sitkeimmät meistä sinnittelivät yli puolen yön ja seitsemän tunnin maratonin tuloksena oikea kämmen kramppasi, vasemmasta etusormesta oli lähtenyt osittain tunto mutta mikä tärkeintä, toinen sukka on jo valmis! Suosittelen myös syömään vain voileivän lounaaksi ja korvaamaan loput päivän ateriat pistaasikakulla, suklaakekseillä, porkkanakakulla, tiikerikakulla ja suklaa-appelsiinikakulla. Sokerihumala voittaa hysteerisyydessä kaikki muut humalan muodot.
Eilen puolestaan päädyin harrastamaan liikuntaa pitkän tauon jälkeen. Hotjoogasali sijaitsee kätevästi uimahallin vieressä. Ja millaisen uimahallin. Normaalien sisäaltaiden lisäksi ulkona on tavallinen uima-allas, iso vesiliukumäki, höyryhuone, suolavesiallas ja neljä kuumavesiallasta. (38, 40, 42 ja 44 astetta. Viimeiseksi mainitussa palaa mukavasti pari ihokerrosta pois.) Siirryin siis uimalaan hikoamaan vielä vähän lisää. Illalla oli tarkoitus lähteä juhliin, mutta sen sijaan nukuin 12 tuntia.
Että tällaista Erasmus-elämää. Matkalla tänne yliopistolle, jossa nyt kirjoittelen, olin kuitenkin varma että joku oli ujuttanut aamuteeheni jotain naista väkevämpää. Matkalla näin kirjavan kissan koruliikkeen ovella selvästi jonottamassa sisään, identtiset kaksoset täysin identtisissä asuissa kävelemässä samaan rytmiin, tyylikkäästi pukeutuneen naisen riehumassa keskellä katua koputellen autojen ikkunoihin, kaksi kirkkaanpunaista avoamerikanrautaa rateissa vanhat papparaiset ja aggressiivisesti tööttäilleen elegantin mummon jättijeepissä. Reykjavíkissä riittää ihmeteltävää.
Eilen puolestaan päädyin harrastamaan liikuntaa pitkän tauon jälkeen. Hotjoogasali sijaitsee kätevästi uimahallin vieressä. Ja millaisen uimahallin. Normaalien sisäaltaiden lisäksi ulkona on tavallinen uima-allas, iso vesiliukumäki, höyryhuone, suolavesiallas ja neljä kuumavesiallasta. (38, 40, 42 ja 44 astetta. Viimeiseksi mainitussa palaa mukavasti pari ihokerrosta pois.) Siirryin siis uimalaan hikoamaan vielä vähän lisää. Illalla oli tarkoitus lähteä juhliin, mutta sen sijaan nukuin 12 tuntia.
Että tällaista Erasmus-elämää. Matkalla tänne yliopistolle, jossa nyt kirjoittelen, olin kuitenkin varma että joku oli ujuttanut aamuteeheni jotain naista väkevämpää. Matkalla näin kirjavan kissan koruliikkeen ovella selvästi jonottamassa sisään, identtiset kaksoset täysin identtisissä asuissa kävelemässä samaan rytmiin, tyylikkäästi pukeutuneen naisen riehumassa keskellä katua koputellen autojen ikkunoihin, kaksi kirkkaanpunaista avoamerikanrautaa rateissa vanhat papparaiset ja aggressiivisesti tööttäilleen elegantin mummon jättijeepissä. Reykjavíkissä riittää ihmeteltävää.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Mielenosoitus paikalliseen tapaan
Kun tänään aamukahdeksalta kiirehdin yliopistolle parlamenttitalon ohi, taisteli sen edustalla myrskytuulessa yksinäinen pinkki ilmapallo takertuneena puuhun. Puun edessä oli iso kasa tuhkaa, mutta painepesurit olivat puhdistaneet jo suurimman osan parlamenttitalon julkisivusta. Kananmunankuoria oli kadulla vielä siellä täällä ja ikkunoista muutama rikki.
Eilen illalla oli aukiolla arviolta 8 000 ihmistä osoittamassa mieltään. Ja mainittakoon, että islantilaiset eivät ole ahkerimpia barrikadeille nousijoita. Lukuun ottamatta viime päivien mielenilmauksia, parlamenttitalon edustalle kokoonnutttiin viimeeksi suurella joukolla vuoden 2009 tammikuussa, jolloin kyyhötys kylmässä palkittiin hallituksen erolla. Joten ärsytyksen täytyy hipoa taivaita, että kaduille mennään. Ja millä raivolla.
Kun kävelin yliopistolta kotiin, kuulin valtavaa melua keskustasta. Myöhemmin oli sitten pakko lähteä katsastamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Aika paljon. Keskellä parlamenttitalon edustaa roihusi puistonpenkki, ilotulitteita räiskyi ilmassa, ihmiset hakkasivat metallitynnyreitä peltiputkilla, parlamenttitalon julkisivu oli valkoisena kananmunista. Mummo heilutti kävelykeppiä ja huusi megafoniin. Ja muutamat turistit söivät tyynesti illallistaan viereisessä hotellissa ja seurasivat ikkunasta viinilasi kädessä, kun kananmunat lentelivät mellakkapoliisien pään vierestä.
Mielenosoittajilla ei tiettävästi ole muuta yhteistä syytä kokoontua kuin yleinen turhautuminen. Hallitus oli parlamenttitalon sisällä pitämässä syysistuntoa. Islantilainen poika kurssiltani kertoi kysyneensä peltiämpäriä takoneelta kansalaiselta, miksi hän osoittaa mieltään. "En tiedä", oli kuulunut vastaus paukutuksen keskeltä. Aukiolla heilui tuulessa niin Che Guevaran kasvot, Islannin lippu kuin natsisymbolikin. Osa oli paikalla vain uteliaisuuttaan, kuten minäkin.
Syy mielenilmaukseen suurimmalle osalle lienee kuitenkin toistaiseksi toteutumattomat velkahelpotukset tavallisille ihmisille. Ne olivat nykyisen hallituksen suurimpia vaalilupauksia, sillä 14 prosenttia kotitalouksista ei kykene selviytymään veloistaan.
Maanantaina ennen kahakoita olin luennolla Islannin talousromahduksesta. Luennoitsija ei ollut huolissaan niinkään taloudellisista ongelmista kuin poliittisesta kuohunnasta. Tämä osoittautuikin sitten illan mittaan ajankohtaiseksi asiaksi. Mitä jos hallitus eroaa? Itsenäisyyspuolue johti Islannin talouskuplaa, uusi hallitus ei ole pystynyt Islantia ahdingosta nostamaan. Tuleeko Islannin johtoon jokin politiikkaa parodioiva puolue, kuten Reykjavíkin pormestarin valinnassa kävi, koska muita vaihtoehtoja ei vain ole? Olisiko se hyvä vai huono asia? Muuten, tuo pormestari ja koomikko Jón Gnarr, josta elokuussa tännekin kirjoitin, on nyt tatuoinut edustamansa Reykjavíkin vaakunan käsivarteensa.
Aukiolla seistessäni tuli mieleen, että kerrankin olisin voinut olla kotona katsomassa lempitelevisiokanavaani. Se seuraa parlamentin kokoushuonetta, 24 tuntia vuorokaudessa, yhdestä kuvakulmasta. Ihan kiva huone, mutta nyt siellä olisi voinut olla jopa ihmisiä, ehkä hermostuneita sellaisia. Tähän mennessä olen nähnyt vain tyhjiä penkkejä. Tosin kyllä sekin monet tosi-tv:t voittaa.
Eilen illalla oli aukiolla arviolta 8 000 ihmistä osoittamassa mieltään. Ja mainittakoon, että islantilaiset eivät ole ahkerimpia barrikadeille nousijoita. Lukuun ottamatta viime päivien mielenilmauksia, parlamenttitalon edustalle kokoonnutttiin viimeeksi suurella joukolla vuoden 2009 tammikuussa, jolloin kyyhötys kylmässä palkittiin hallituksen erolla. Joten ärsytyksen täytyy hipoa taivaita, että kaduille mennään. Ja millä raivolla.
Kun kävelin yliopistolta kotiin, kuulin valtavaa melua keskustasta. Myöhemmin oli sitten pakko lähteä katsastamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Aika paljon. Keskellä parlamenttitalon edustaa roihusi puistonpenkki, ilotulitteita räiskyi ilmassa, ihmiset hakkasivat metallitynnyreitä peltiputkilla, parlamenttitalon julkisivu oli valkoisena kananmunista. Mummo heilutti kävelykeppiä ja huusi megafoniin. Ja muutamat turistit söivät tyynesti illallistaan viereisessä hotellissa ja seurasivat ikkunasta viinilasi kädessä, kun kananmunat lentelivät mellakkapoliisien pään vierestä.
Mielenosoittajilla ei tiettävästi ole muuta yhteistä syytä kokoontua kuin yleinen turhautuminen. Hallitus oli parlamenttitalon sisällä pitämässä syysistuntoa. Islantilainen poika kurssiltani kertoi kysyneensä peltiämpäriä takoneelta kansalaiselta, miksi hän osoittaa mieltään. "En tiedä", oli kuulunut vastaus paukutuksen keskeltä. Aukiolla heilui tuulessa niin Che Guevaran kasvot, Islannin lippu kuin natsisymbolikin. Osa oli paikalla vain uteliaisuuttaan, kuten minäkin.
Syy mielenilmaukseen suurimmalle osalle lienee kuitenkin toistaiseksi toteutumattomat velkahelpotukset tavallisille ihmisille. Ne olivat nykyisen hallituksen suurimpia vaalilupauksia, sillä 14 prosenttia kotitalouksista ei kykene selviytymään veloistaan.
Maanantaina ennen kahakoita olin luennolla Islannin talousromahduksesta. Luennoitsija ei ollut huolissaan niinkään taloudellisista ongelmista kuin poliittisesta kuohunnasta. Tämä osoittautuikin sitten illan mittaan ajankohtaiseksi asiaksi. Mitä jos hallitus eroaa? Itsenäisyyspuolue johti Islannin talouskuplaa, uusi hallitus ei ole pystynyt Islantia ahdingosta nostamaan. Tuleeko Islannin johtoon jokin politiikkaa parodioiva puolue, kuten Reykjavíkin pormestarin valinnassa kävi, koska muita vaihtoehtoja ei vain ole? Olisiko se hyvä vai huono asia? Muuten, tuo pormestari ja koomikko Jón Gnarr, josta elokuussa tännekin kirjoitin, on nyt tatuoinut edustamansa Reykjavíkin vaakunan käsivarteensa.
Aukiolla seistessäni tuli mieleen, että kerrankin olisin voinut olla kotona katsomassa lempitelevisiokanavaani. Se seuraa parlamentin kokoushuonetta, 24 tuntia vuorokaudessa, yhdestä kuvakulmasta. Ihan kiva huone, mutta nyt siellä olisi voinut olla jopa ihmisiä, ehkä hermostuneita sellaisia. Tähän mennessä olen nähnyt vain tyhjiä penkkejä. Tosin kyllä sekin monet tosi-tv:t voittaa.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Muutoksia
Hiljaisuus blogissa loppui nyt - ainakin yhden postauksen ajaksi. Tauko on johtunut (kaverin vierailun, hullun Islannin ympäriajon ja mahtavan filmifestarin lisäksi) muun muassa sellaisesta pienestä blogin kirjoitusta hankaloittavasta jutusta, etten enää omista tietokonetta.
Olen matkustanut ties missä maailman hämärissä kolkissa, mutta täytyi ilmeisesti päästä Tampereen kokoiseen Islantiin ja vielä pienempään Reykjavíkiin, jossa poliiseilla ei ole edes aseita, tullakseen ryöstetyksi. Pari tuntia olin poissa keskellä päivää ja lukitusta huoneestani oli viety tietokone, kamera, passi - ja uimapuku! Se lienee tosin vahinko, sillä se lojui muuten tyhjässä repussa, joka myös lähti kävelemään.
Koska ei ollut selvää, miten joku oli päässyt huoneeseeni, en siellä enää yöpynyt, vaan majoituin rakkaimman naapurini luokse viikon ajaksi. Eilen muutin uuteen kämppään, jossa huoneeni on postimerkin kokoinen tilaihme. Keittiöstä on merinäköala ja olen tainnut kohdata ensimmäisen ikkunan Islannissa, joka ei vedä. Ex-naapurini asunnossa esimerkiksi on seinällä lappu, joka sivistää tyhmää, että ikkunat pitää avata aamulla, koska ne on niin hyvin eristetty, että niihin kertyy vettä ja vesihöyryä. Kosteushan jos mikä on varma merkki hyvästä eristyksestä… Hmm, ikkunat ovat näköjään lempiaiheeni ainakin jos blogia on uskominen. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa jatkossa vähän muustakin.
Olen matkustanut ties missä maailman hämärissä kolkissa, mutta täytyi ilmeisesti päästä Tampereen kokoiseen Islantiin ja vielä pienempään Reykjavíkiin, jossa poliiseilla ei ole edes aseita, tullakseen ryöstetyksi. Pari tuntia olin poissa keskellä päivää ja lukitusta huoneestani oli viety tietokone, kamera, passi - ja uimapuku! Se lienee tosin vahinko, sillä se lojui muuten tyhjässä repussa, joka myös lähti kävelemään.
Koska ei ollut selvää, miten joku oli päässyt huoneeseeni, en siellä enää yöpynyt, vaan majoituin rakkaimman naapurini luokse viikon ajaksi. Eilen muutin uuteen kämppään, jossa huoneeni on postimerkin kokoinen tilaihme. Keittiöstä on merinäköala ja olen tainnut kohdata ensimmäisen ikkunan Islannissa, joka ei vedä. Ex-naapurini asunnossa esimerkiksi on seinällä lappu, joka sivistää tyhmää, että ikkunat pitää avata aamulla, koska ne on niin hyvin eristetty, että niihin kertyy vettä ja vesihöyryä. Kosteushan jos mikä on varma merkki hyvästä eristyksestä… Hmm, ikkunat ovat näköjään lempiaiheeni ainakin jos blogia on uskominen. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa jatkossa vähän muustakin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)