Airwaves

Keskiviikosta sunnuntaihin elämäni pyöri Iceland Airwavesin ympärillä. Kyseessä on festari, jonka ansiosta Reykjavík pakkautuu täyteen ihmisiä ja mahtavaa musiikkia ei pääse pakoon. Sitä on laidasta laitaan, punkista elektroon ja ties mihin. Rannekkeella pääsee sisään kaikkiin keikkapaikkoina toimiviin lukuisiin baareihin.

Tai pääsee ja pääsee. Jonotin sateessa. Paljon. Tuulessa. Litimärkänä. Sillä ranneke ei vielä takaa pääsyä mihinkään, jos kaikki muutkin festarikävijät ovat päättäneet tunkea samalle keikalle. Seabear on kuitenkin ainoa, joka jäi tämän takia näkemättä. Näin kuitenkin Sin Fangin. Tai näkeminen on ehkä liikaa sanottu. Näin hikisen kaksimetrisen selän ja kuulin Sin Fangia.

Reptilicus. Mikä nimi, mikä bändi. Pääjehu aurinkolaseissa, keyboard matkalaukun päällä, kokeellisen elektromekastuksen päälle hevikarjuntaa harrastaneet identtiset kaksoset, jotka osuutensa jälkeen tyynesti pakkasivat koneensa ja johtonsa laukkuun muiden jatkaessa keikkaa. Vain Reykjavíkissa.

Aikataulu oli myöhässä, joten näimme sattumalta Hundredsin aivan mahtavassa keikkapaikassa, vanhaan satamarakennukseen rakennetussa taidemuseossa. Vau, mikä täydellinen yhdistelmä valoja, ääntä, videota ja kaikkea. Ja sen jälkeen ihana Amiina. En oikeasti halua enää kuulla musaa, jossa ei ole jousia ja lavalla ainakin yksi mäcci.

Suomifiilistä: Le Corps Mince de Francoise. Cool and not bored.

Hävinnyt villatakki.

Kaupunki oli täynnä off-venue-tapahtumia, joista yhdessä seurasimme popittavaa Retro Stefsonia. Bónuksen alakerrasta ei voisi kuvitella löytävänsä miesten vaatekauppaa, jonka myyjätkin ovat kuin suoraan 50-luvulta ja kauppa täydellisyyteen asti samaa tyyliä. Ja nurkassa parturituoli, jossa keikankin aikana leikattiin hiuksia.

Worm is green. Raskaana oleva laulaja hillitsi itsensä puoliväliin keikkaa kunnes alkoi sivellä vatsaansa jatkuvasti. Tästä tuli loppufestarien lempitanssimuuvi, joten jos facebookissa näkyy epäilyttävän paljon kuvia, joissa silittelen vatsaani, tässä syy.

Upea Bloodgroup! Aivan mahtava Hurts! Huh, eivät sanat riitä.

Ennen Hurtsia eturivissä mies nosti ilmaan ananaksen. Pian koko yleisö huusi kovaan ääneen pineapplea noin vartin ajan. Ja ananas kiersi kädestä käteen (välillä joku ihminen mukana), lensi, osui yhtä päähän, hajosi paloiksi.

Jos mainitsin jo jonot, niin lauantaina pelasimme varman päälle ja menimme heti alkuillasta taidemuseoon odottelemaan Robynin keikkaa ja näimme sitä odotellessa pari mitäänsanomatonta perusbändiä. Mutta ei se mitään, suunnitelma kannatti. Ihmiset velloivat ulkona, sisälle ei ollut myöhemmin mitään asiaa. Paikka oli niin täynnä, että jonotimme vessaan 45 minuuttia. Ja ihana Robyn. Mahtava keikka, biisit miksattu yhteen upeaksi tanssimaratoniksi ja loppuun vielä lempparibiisini. Voiko hikoiluun kuolla?

Sunnuntaina festarin huipensi FM Belfastin upea keikka. Islantilaiset osaavat bilettää. Koko yleisö hyppi kuin transsissa, kykki maassa, pomppi lisää, lauloi täyttä kurkkua. Minä mukana.

Yhteenvetona: parhaimmat olivat Hundreds, Bloodgroup, Hurts, FM Belfast, Robyn, ihana seura ja festarin inspiroimat omalaatuiset tanssimuuvit. Tämä tyttö on kääntynyt viimeistään nyt elektronisen musan ystäväksi.