Matkalla Seydisfjörduriin olin samassa hytissä sveitsiläisen äidin ja tyttären kanssa. Eilen vaelluksella he tulivat vastaan polulla, keskellä ei mitään. Emme olleet nähneet muita ihmisiä moneen tuntiin. Kun illalla hostellihuoneen ovi avautui, ei ole vaikeaa arvata, ketkä majoittuivat samaan huoneeseen kanssani.
Samaisessa sympaattisessa hostellissa, jossa nytkin kirjoitan, on töissä suomalainen poika. Kävi ilmi, että hän on ollut viime vuoden vaihdossa samassa yliopistossa kuin minä - ja asunut samassa asunnossa kuin tulen asumaan!
Seydisfjördur on pieni, mutta niin on maailmakin.
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Triathlon ja jälkihiki
Ensimmäinen päiväni Islannissa, Seydisfjördurin pikkukaupungissa, oli vähätellen sanottuna vauhdikas. Aamulla harhailin tuttuun tapaan satamassa keskellä sumua ja etsin oikeaa tietä hostellille. Siis kylässä, jossa asuu vain 800 ihmistä ja on ehkä kolme katua, kröhöm…
Kysyin kahdelta saksalaiselta reppureissaajalta, olivatko he menossa samaan paikkaan kuin minä. Olivat ja olin kuin olinkin oikealla tiellä. Ruuanlaiton aikana sumu oli väistynyt ja söimme terassilla. Kun vieressä kohoavat upeat lumihuippuiset vuoret, jotka ympäröivät sinistä vuonoa, maistuu ruokakin maailman parhaalta.
Saksalaiset olivat lähdössä vaeltamaan ja lähdin heidän matkaansa. Polku kulki ylös upeita maisemia, matkalla oli kymmeniä vesiputouksia, loputtomia vihreitä niittyjä ja jylhiä kallioita. Tarkoituksena oli mennä ylhäällä sijaitsevalle järvelle, mutta jotenkin päädyimme väärälle polulle ja saksalaiset avuliaasti kiskoivat lyhytjalkaista suomalaista lukuisien kuohuvien purojen yli. Parin tunnin reissu venyi kuuteen, emmekä silti nähneet järveä, mutta se ei kaiken kauneuden keskellä tuntunut enää niin tärkeältä.
Kello oli jo kahdeksan, kun kävellessämme takaisin vaellukselta näimme rannassa tutun hostellilta. Luulimme, ettemme olisi ehtineet kajakkiretkelle harhailujen jälkeen, mutta meille annettiin kymmenen minuuttia aikaa syödä, käydä vessassa ja ylipäätään mennä hostellille. Hyvin sujui juoksu megavaelluksen jälkeen ja ehdimme takaisin ajoissa. Kajakilla oli ihana meloa turkoosissa vedessä ja katsoa vuorien taakse laskeutuvaa aurinkoa. Illallista söimme vasta lähempänä puoltayötä.
Muut väsähtivät, mutta lähdin vielä toisen vaeltajan kera lähibaariin. Siellä olikin sitten koko kylä. Omakotitalo eli baari oli kuin kotibileet, olohuoneessa paikalliset lauloivat ja tanssivat villinä. Kun saavuimme baariin, paikan olisi pitänyt mennä kiinni jo reilu tunti aiemmin, mutta meno jatkui vielä toisen tunnin ajan. Pienessä kylässä on etunsa: bongasimme paikalta niin kajakkiohjaajan kuin tuttuja hostellilta.
Seuraavana aamuna päivästä muistona oli naama täynnä pisamia ja vähän punoittava nenä - auringosta.
P.S. Ei loppunut urheilu tähän. Tänään lähdin suomalaissveitsiläisessä seurassa kapuamaan toista rinnettä. On se kumma, ettei matkailuesitteiden kuvissa näy hikisiä turisteja, joita ympäröi kärpäslauma. Kuvat maisemista, jotka ylhäällä odottivat ja esitteissä näkyvät, ovat kyllä täyttä totta.
Kysyin kahdelta saksalaiselta reppureissaajalta, olivatko he menossa samaan paikkaan kuin minä. Olivat ja olin kuin olinkin oikealla tiellä. Ruuanlaiton aikana sumu oli väistynyt ja söimme terassilla. Kun vieressä kohoavat upeat lumihuippuiset vuoret, jotka ympäröivät sinistä vuonoa, maistuu ruokakin maailman parhaalta.
Saksalaiset olivat lähdössä vaeltamaan ja lähdin heidän matkaansa. Polku kulki ylös upeita maisemia, matkalla oli kymmeniä vesiputouksia, loputtomia vihreitä niittyjä ja jylhiä kallioita. Tarkoituksena oli mennä ylhäällä sijaitsevalle järvelle, mutta jotenkin päädyimme väärälle polulle ja saksalaiset avuliaasti kiskoivat lyhytjalkaista suomalaista lukuisien kuohuvien purojen yli. Parin tunnin reissu venyi kuuteen, emmekä silti nähneet järveä, mutta se ei kaiken kauneuden keskellä tuntunut enää niin tärkeältä.
Kello oli jo kahdeksan, kun kävellessämme takaisin vaellukselta näimme rannassa tutun hostellilta. Luulimme, ettemme olisi ehtineet kajakkiretkelle harhailujen jälkeen, mutta meille annettiin kymmenen minuuttia aikaa syödä, käydä vessassa ja ylipäätään mennä hostellille. Hyvin sujui juoksu megavaelluksen jälkeen ja ehdimme takaisin ajoissa. Kajakilla oli ihana meloa turkoosissa vedessä ja katsoa vuorien taakse laskeutuvaa aurinkoa. Illallista söimme vasta lähempänä puoltayötä.
Muut väsähtivät, mutta lähdin vielä toisen vaeltajan kera lähibaariin. Siellä olikin sitten koko kylä. Omakotitalo eli baari oli kuin kotibileet, olohuoneessa paikalliset lauloivat ja tanssivat villinä. Kun saavuimme baariin, paikan olisi pitänyt mennä kiinni jo reilu tunti aiemmin, mutta meno jatkui vielä toisen tunnin ajan. Pienessä kylässä on etunsa: bongasimme paikalta niin kajakkiohjaajan kuin tuttuja hostellilta.
Seuraavana aamuna päivästä muistona oli naama täynnä pisamia ja vähän punoittava nenä - auringosta.
P.S. Ei loppunut urheilu tähän. Tänään lähdin suomalaissveitsiläisessä seurassa kapuamaan toista rinnettä. On se kumma, ettei matkailuesitteiden kuvissa näy hikisiä turisteja, joita ympäröi kärpäslauma. Kuvat maisemista, jotka ylhäällä odottivat ja esitteissä näkyvät, ovat kyllä täyttä totta.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Lintu(paiste)ja
Tänään suuntasin bussilla Vestmannaan ja sieltä veneellä Vestmannan kuuluisille lintukallioille. Totuuden nimissä näin enemmän linnunjätöksiä kuin itse lintuja, mutta maisemat olivat häikäiseviä. Valtavia vihreitä kallionseinämiä, tumman turkoosia vettä ja korkeita luolia. Eniten ihmetyttivät lampaat, jotka tallustelivat tyytyväisinä jyrkillä kallioilla, joissa pysymiseen tarvitsisin kiipeilyvarusteet (ja koska en osaa kiipeillä, tipahtaisin silti). Näin myöhemmin kahvilassa pätkän videosta, jossa lampaat laskettiin laitumelle köysisilmukassa, koska seinämille ei muuten päässyt.
Kaikki muut paatissa puhuivat ja ymmärsivät skandinaaviskaa. Ystävällinen färsaarelainen kuitenkin käänsi minulle oppaan juttuja ja sivisti myös saarien kulttuurista.
Olin jo aiemmin lukenut, että perinteisesti täällä kuivataan lihaa kuukausitolkulla ulkona, koska se ei mätäne suolaisessa ilmassa. Sen, että ilma on suolainen olen huomannut hiuksissani, jotka näyttävät heti pesun jälkeen siltä, että olisin uitanut niitä pari vuotta öljytynnyrissä. Nyt kuulin, että herkullinen linturuoka syntyy, kun ylisuloinen lunni (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lunni) täytetään keksitaikinalla ja keitetään. Paikalliset pyydystävät lintuja kallioilta haavin kanssa, kunhan ensin pääsevät niille köysien avulla. Joinain vuosina merilintuja on ollut hurjat määrät. Opas oli ollut jo 1950-luvulla nuorena poikana lintujahdissa ja napannut muun joukon kanssa päivän aikana 500 siivekästä. Liekö lintuvale?
Matka satamaan ja takaisin olivat vaikuttavia, kun bussi kiemurteli ylhäällä vuoristoteitä. Välillä vihmoi sadetta, välillä yllätti jo tutuksi tullut täyssumu, välillä aurinko paistoi. Niin, tämä siis vajaan tunnin matkalla. Takaisin tullessa bussi pysähtyi tavalliselle huoltoasemalle, tankkasi 170 litraa bensaa, ajoi pari metriä ja jätti meidät toisen bussin noukittaviksi. Sen verran tanskasta ymmärsin, että vaihtobussi olisi paikalla 15 sekunnin kuluessa. Se piti paikkansa.
Kaikki muut paatissa puhuivat ja ymmärsivät skandinaaviskaa. Ystävällinen färsaarelainen kuitenkin käänsi minulle oppaan juttuja ja sivisti myös saarien kulttuurista.
Olin jo aiemmin lukenut, että perinteisesti täällä kuivataan lihaa kuukausitolkulla ulkona, koska se ei mätäne suolaisessa ilmassa. Sen, että ilma on suolainen olen huomannut hiuksissani, jotka näyttävät heti pesun jälkeen siltä, että olisin uitanut niitä pari vuotta öljytynnyrissä. Nyt kuulin, että herkullinen linturuoka syntyy, kun ylisuloinen lunni (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lunni) täytetään keksitaikinalla ja keitetään. Paikalliset pyydystävät lintuja kallioilta haavin kanssa, kunhan ensin pääsevät niille köysien avulla. Joinain vuosina merilintuja on ollut hurjat määrät. Opas oli ollut jo 1950-luvulla nuorena poikana lintujahdissa ja napannut muun joukon kanssa päivän aikana 500 siivekästä. Liekö lintuvale?
Matka satamaan ja takaisin olivat vaikuttavia, kun bussi kiemurteli ylhäällä vuoristoteitä. Välillä vihmoi sadetta, välillä yllätti jo tutuksi tullut täyssumu, välillä aurinko paistoi. Niin, tämä siis vajaan tunnin matkalla. Takaisin tullessa bussi pysähtyi tavalliselle huoltoasemalle, tankkasi 170 litraa bensaa, ajoi pari metriä ja jätti meidät toisen bussin noukittaviksi. Sen verran tanskasta ymmärsin, että vaihtobussi olisi paikalla 15 sekunnin kuluessa. Se piti paikkansa.
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Melankoliaa ja sumua Tórshavnissa
Yöllä saavuimme Färsaarille. Kun aiemmin soitin hostellille, minulle sanottiin, että satamasta kävelisi puolisen tuntia majapaikkaan. Luojan kiitos otin taksin, sillä mäki oli jyrkkä ja kiemurteleva ja sumu niin tiheä, ettei edes tietä näkynyt. Taksikuskia se ei tuntunut haittaavan, sillä hän ajoi kuin olisi muka nähnyt eteensä. Perillä minua odotti kahden hengen huone, jossa olen ainakin toistaiseksi yksin, naapureina pihalla pari lammasta ja hevonen.
Aamulla, kun sumu oli hälvennyt, vihreät kalliot ja tyyni meri näkyivät ikkunastani. Lähdin vaeltamaan mäkeä alas kaupunkiin. Paljon mukavampaa mennä alamäkeä selkeässä säässä kuin ylämäkeä kaatosateessa, kuten iltapäivällä totesin. Ah, mitä elämän metaforia.
Harvassa pääkaupungissa voi astua lampaanlantaan (check). No, harvassa pääkaupungissa lampaat ylipäätään kuljeskelevat keskellä tietä, hevosia pidetään keskustassa takapihoilla ja talojen katot ovat ruohokenttiä. Tórshavinin keskustassakin on vain omakotitaloja, kaikki ihanan värikkäitä. Bongasin idyllistä kylläkin kiintiöspuget satamasta vodkapullon kera. Muutenkin kaupunki sai oloni jotenkin melankoliseksi. Ehkä se oli kostea sumuinen ilma, kadut, joissa kostean ilman takia sammal kasvaa asfaltin päällä tai rakennusten merituulesta halkeileva maalipinta. Tai ehkä visiitti pienenpienelle hautausmaalle, jossa kasvit olivat päällystäneet kaatuneet hautakivet ja rikkoutuneet enkelit.
Nyt sumu on taas laskeutunut enkä näe ikkunasta ulos. Äsken kuulin outoa ääntä ja mietin, soiko jonkun kännykkä. Avasin ikkunan. Se oli lammas.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Aamulla, kun sumu oli hälvennyt, vihreät kalliot ja tyyni meri näkyivät ikkunastani. Lähdin vaeltamaan mäkeä alas kaupunkiin. Paljon mukavampaa mennä alamäkeä selkeässä säässä kuin ylämäkeä kaatosateessa, kuten iltapäivällä totesin. Ah, mitä elämän metaforia.
Harvassa pääkaupungissa voi astua lampaanlantaan (check). No, harvassa pääkaupungissa lampaat ylipäätään kuljeskelevat keskellä tietä, hevosia pidetään keskustassa takapihoilla ja talojen katot ovat ruohokenttiä. Tórshavinin keskustassakin on vain omakotitaloja, kaikki ihanan värikkäitä. Bongasin idyllistä kylläkin kiintiöspuget satamasta vodkapullon kera. Muutenkin kaupunki sai oloni jotenkin melankoliseksi. Ehkä se oli kostea sumuinen ilma, kadut, joissa kostean ilman takia sammal kasvaa asfaltin päällä tai rakennusten merituulesta halkeileva maalipinta. Tai ehkä visiitti pienenpienelle hautausmaalle, jossa kasvit olivat päällystäneet kaatuneet hautakivet ja rikkoutuneet enkelit.
Nyt sumu on taas laskeutunut enkä näe ikkunasta ulos. Äsken kuulin outoa ääntä ja mietin, soiko jonkun kännykkä. Avasin ikkunan. Se oli lammas.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Unta ja solariumia
Kuten ehkä edellisestä kirjoituksesta selvisi, satamaan ei ollut kovin helppo päästä. Terminaali oli osin ruostunutta aaltopeltiä, odotusaulassa kukkaverhot ja yksi tiski. Itse paatti puolestaan oli sympaattinen eikä onneksi yhtä ruosteessa kuin satamansa.
Laivalla yritin pitää itseni hereillä edes muutaman tunnin ajan. Menin pian lähdön jälkeen alimpaan kerrokseen, josta löytyi kuntosali ja solarium. Kun avasin oven, näin miehen riuhtomassa soutulaitteessa hiki otsalla. Jotenkin se oli huvittavaa, Atlantin alla. Tiesin ainakin, kenen kanssa haluaisin tarvittaessa samaan pelastusveneeseen. 50 kruunulla sai 13 minuuttia ja 20 sekuntia rusketusta. Saman verran maksoi respassa arpa, jolla saattoi voittaa paremman hytin. Kumpikin jäi hankkimatta.
Univelat veivät pian voiton ja painuin sänkyyn. Nukuin 15,5 tuntia. Kun heräsin, kävelin kannelle ja näin kallioiden nousevan sumuisesta merestä. Kauimmaisen päällä oli valkoinen majakka, laivan vieressä lensi kymmeniä lintuja ja veden pinnalle nousi hetkeksi joukko selkäeviä. Pian saaret jäivät taakse ja ympärillä oli taas vain loputon meri.
Laivalla yritin pitää itseni hereillä edes muutaman tunnin ajan. Menin pian lähdön jälkeen alimpaan kerrokseen, josta löytyi kuntosali ja solarium. Kun avasin oven, näin miehen riuhtomassa soutulaitteessa hiki otsalla. Jotenkin se oli huvittavaa, Atlantin alla. Tiesin ainakin, kenen kanssa haluaisin tarvittaessa samaan pelastusveneeseen. 50 kruunulla sai 13 minuuttia ja 20 sekuntia rusketusta. Saman verran maksoi respassa arpa, jolla saattoi voittaa paremman hytin. Kumpikin jäi hankkimatta.
Univelat veivät pian voiton ja painuin sänkyyn. Nukuin 15,5 tuntia. Kun heräsin, kävelin kannelle ja näin kallioiden nousevan sumuisesta merestä. Kauimmaisen päällä oli valkoinen majakka, laivan vieressä lensi kymmeniä lintuja ja veden pinnalle nousi hetkeksi joukko selkäeviä. Pian saaret jäivät taakse ja ympärillä oli taas vain loputon meri.
Kysyvä tieltä eksyy
Ostin Siljalta irtokolikoilla Olivian ja inspiroiduin Tukholmassa kahvilassa lorviessani Bo Carpelanin haastattelusta.
"Käsitys menestyvästä ihmisestä on, että hän on koko ajan sosiaalinen. Jos on yksin, muut säälivät. Mutta ihmisen on tärkeää pysähtyä, olla joskus hiljaa ja yksin", Bo muistuttaa.
"Jokainen tarvitsee yksinoloa. Se vapauttaa ajatukset kulkemaan kuin pilvet yli taivaan. Mutta moni ei osaa olla yksin tai tekemättä mitään. Jatkuva puuhaaminen on helppoa, olla tekemättä mitään vaikeaa."
Niin totta! Ajattelin yrittää ja matkalla Tukholmasta Köpikseen en tehnyt mitään (paitsi vahingossa nukuin). En lukenut, en kirjoittanut, en jutellut, en syönyt. Olin vain ja istuin. Ja aika kului hurjan nopeasti! Kuin huomaamatta kuusi tuntia oli kulunut ja olin perillä.
Zen oli hetkellistä. Odotin tunnin verran Köpiksessä seuraavaa junaa ja tarvitsin nyt lukemista pysykseni hereillä. Puoliltaöin lähtevä Inter City oli tupaten täynnä. Vieressäni istunut nainen sanoi, että näin oli aina perjantaiöisin. Onneksi olin tuhlannut kolme euroa paikkalippuun ja sain sentään istua parin tunnin matkan ajan. Sitten olinkin keskellä ei mitään, asemalla, jossa ei ollut mitään muuta kuin hiton kylmä.
Vihdoin tunnin odottelun jälkeen seuraava juna tuli. Siellä oli paljon tilaa! Tyytyväisenä oikaisin jalkani toiselle istuimelle ja laitoin herätyskellon soimaan. Vihdoin unta.
Kunnes heräsin ja vaunu oli tyhjenemässä. Jaahas, juna ei mennytkään minne piti, vaan piti vaihtaa bussiin ratatöiden takia. Keräsin nopeasti tavarani, mutta en ilmeisesti tarpeeksi nopeasti, koska asema oli jo tyhjä. Mietin kummasta suunnasta bussi lähtee. Koska opasteet seinissä olivat vain tanskaksi ja ilman nuolia, käännyin oikealle ja juoksin käytävän päähän. Parkkipaikalla oli yksi auto. Koputin ikkunaan ja kysyin bussista. Tästä se lähtee, kuului vastaus. Katsoin tyhjää bussiterminaalia. Ei voi olla. Ryntäsin portaat ylös, kiiruhdin pitkää käytävää toiselle puolelle ja näin bussin alhaalla, moottori käynnissä ja valot päällä. Kompastelin rappuset alas ja juoksin parkkipaikalle viime hetkellä. Minuutin päästä olin jo matkalla.
Ja kuinka kaunista oli! Loputtomilla pelloilla oli usvaa ja punainen aurinko nousi. Matka kuitenkin kesti ja kesti. Välillä kuski piti röökitaukoja. Kun olimme asemalla, junani oli lähtenyt kolme minuuttia sitten.
Kaksi tuntia seuraavaan junaan. Hyvästi zen. Yritin nukkua pikkuruisessa lähtöhallissa, mutta paikallisen väsähtäneen juhlijan herätyskello soi kymmenen minuutin välein ja kärpäset pörräsivät naamassani. Istuin ulos ja tuijotin kelloa. Ajatukset eivät enää kulkeneet kuin pilvet yli taivaan (jos nyt koskaan olivat).
Vihdoin juna tuli, pääsin pääteasemalleni ja bussikin lähti viiden minuutin sisällä. Seuraavaa olisikin joutunut taas odottamaan sen kaksi tuntia.
Hanstholmissa oli ruosteisia rakennuksia ja kaksi kahvilaa. Ei mikään varsinainen olympiaterminaali kaupungin keskustassa.
Päädyin kahviloista toiseen. Siellä myytiin ruokaa, juomaa ja pornoleffoja. Kaikki miehet olivat ahtautuneet tupakkakoppiin, jossa ei saanut syödä mutta syötiin kuitenkin. En olekaan ennen tiennyt, että hedelmäpeliin voi ladata rahaa ja laittaa sen itsestään pyörimään vaikka koko tunniksi.
Olin perillä.
"Käsitys menestyvästä ihmisestä on, että hän on koko ajan sosiaalinen. Jos on yksin, muut säälivät. Mutta ihmisen on tärkeää pysähtyä, olla joskus hiljaa ja yksin", Bo muistuttaa.
"Jokainen tarvitsee yksinoloa. Se vapauttaa ajatukset kulkemaan kuin pilvet yli taivaan. Mutta moni ei osaa olla yksin tai tekemättä mitään. Jatkuva puuhaaminen on helppoa, olla tekemättä mitään vaikeaa."
Niin totta! Ajattelin yrittää ja matkalla Tukholmasta Köpikseen en tehnyt mitään (paitsi vahingossa nukuin). En lukenut, en kirjoittanut, en jutellut, en syönyt. Olin vain ja istuin. Ja aika kului hurjan nopeasti! Kuin huomaamatta kuusi tuntia oli kulunut ja olin perillä.
Zen oli hetkellistä. Odotin tunnin verran Köpiksessä seuraavaa junaa ja tarvitsin nyt lukemista pysykseni hereillä. Puoliltaöin lähtevä Inter City oli tupaten täynnä. Vieressäni istunut nainen sanoi, että näin oli aina perjantaiöisin. Onneksi olin tuhlannut kolme euroa paikkalippuun ja sain sentään istua parin tunnin matkan ajan. Sitten olinkin keskellä ei mitään, asemalla, jossa ei ollut mitään muuta kuin hiton kylmä.
Vihdoin tunnin odottelun jälkeen seuraava juna tuli. Siellä oli paljon tilaa! Tyytyväisenä oikaisin jalkani toiselle istuimelle ja laitoin herätyskellon soimaan. Vihdoin unta.
Kunnes heräsin ja vaunu oli tyhjenemässä. Jaahas, juna ei mennytkään minne piti, vaan piti vaihtaa bussiin ratatöiden takia. Keräsin nopeasti tavarani, mutta en ilmeisesti tarpeeksi nopeasti, koska asema oli jo tyhjä. Mietin kummasta suunnasta bussi lähtee. Koska opasteet seinissä olivat vain tanskaksi ja ilman nuolia, käännyin oikealle ja juoksin käytävän päähän. Parkkipaikalla oli yksi auto. Koputin ikkunaan ja kysyin bussista. Tästä se lähtee, kuului vastaus. Katsoin tyhjää bussiterminaalia. Ei voi olla. Ryntäsin portaat ylös, kiiruhdin pitkää käytävää toiselle puolelle ja näin bussin alhaalla, moottori käynnissä ja valot päällä. Kompastelin rappuset alas ja juoksin parkkipaikalle viime hetkellä. Minuutin päästä olin jo matkalla.
Ja kuinka kaunista oli! Loputtomilla pelloilla oli usvaa ja punainen aurinko nousi. Matka kuitenkin kesti ja kesti. Välillä kuski piti röökitaukoja. Kun olimme asemalla, junani oli lähtenyt kolme minuuttia sitten.
Kaksi tuntia seuraavaan junaan. Hyvästi zen. Yritin nukkua pikkuruisessa lähtöhallissa, mutta paikallisen väsähtäneen juhlijan herätyskello soi kymmenen minuutin välein ja kärpäset pörräsivät naamassani. Istuin ulos ja tuijotin kelloa. Ajatukset eivät enää kulkeneet kuin pilvet yli taivaan (jos nyt koskaan olivat).
Vihdoin juna tuli, pääsin pääteasemalleni ja bussikin lähti viiden minuutin sisällä. Seuraavaa olisikin joutunut taas odottamaan sen kaksi tuntia.
Hanstholmissa oli ruosteisia rakennuksia ja kaksi kahvilaa. Ei mikään varsinainen olympiaterminaali kaupungin keskustassa.
Päädyin kahviloista toiseen. Siellä myytiin ruokaa, juomaa ja pornoleffoja. Kaikki miehet olivat ahtautuneet tupakkakoppiin, jossa ei saanut syödä mutta syötiin kuitenkin. En olekaan ennen tiennyt, että hedelmäpeliin voi ladata rahaa ja laittaa sen itsestään pyörimään vaikka koko tunniksi.
Olin perillä.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Perussäätö
Lähdin aamulla Siljalta selässäni rinkka, vatsan päällä reppu, olalla käsilaukku ja kädessä kangaskassi. Ihmeen kaupalla pääsin puolen kilometrin päähän metrolle, metrolla T-centraleniin ja löysin vielä juna-asemallekin. Eikä tullut edes hiki. Vielä.
Asemalla on lukuisia säilytyslokeroja, mutta lähes kaikki, etenkin isot, olivat varattuja. Näin kuitenkin yhden vapaan, ryntäsin paikalle ja yritin tunkea rinkkaani ylimmällä tasolla olevaan lokeroon. No, parin epäonnistuneen punnerruksen jälkeen rinkka oli kaapissa ja viskoin perään repusta kaikki ylimääräiset paperit, kirjat ja romut kekoon rinkan päälle.
Sitten tajusin, että kolikkoni eivät riitä maksuun. Pyysin vieressä seissyttä poikaa vartioimaan hetken kamojani lokerossa ja ryntäsin Burger Kingiin setelit kourassa. He eivät suostuneet vaihtamaan vaan osoittivat vastakkaisella puolella asemaa olevaaa vaihtoautomaattia. Juoksin sinne vain nähdäkseni, että kone oli juuri korjattavana. Palasin siis takaisin lokerolle, jossa poika odotti.
Hetken kuluttua lähdin uudelleen automaatille. Nyt jätin rinkan suosiolla lokeroon ilman valvontaa. Automaatti toimi, mutta edessä oli hurja jono. Odotuksen jälkeen sain tungettua setelini automaattiin, mutta toista seteleistä masiina ei hyväksynyt. Niinpä jouduin vaihtamaan isomman setelin ja kipitin takaisin lokerolle koura täynnä kolikoita.
Suljin lokeron ja pidin ohjeiden mukaan kahvaa alhaalla ennen maksua mutta lokeron ovi ei toiminut.
Kiskaisin rinkan alas, tungin irtokamat kangaskassiin ja lähdin raahaamaan rinkkaa toiseen lokerikkorykelmään. Hihnat tarttuivat jokaiseen kahvaan, jonka ohi kuljin, mutta lopulta pääsin perimmäiselle seinälle, jossa oli tyhjä kaappi, ylin mahdollinen tietenkin. Punnersin rinkan sinne ja maksoin. Se toimi! Kämmen on täynnä pieniä verenpurkaumia rinkan väkivaltaisesta heittelystä mutta ainakin se on nyt jossain muualla kuin tässä. Voitte olla varmoja, että menen ajoissa takaisin asemalle, että saan kaapin vielä auki jollain ihmekoodilla ennen junamatkaa. Peukut pystyyn.
Kun kävelin hikisenä ulos asemalta, käsilaukkuni metallinen lukko katkesi itsestään. Tänään ei ole laukkupäivä.
P.S. Alla on muuten toinen postaus itse laivamatkasta.
Asemalla on lukuisia säilytyslokeroja, mutta lähes kaikki, etenkin isot, olivat varattuja. Näin kuitenkin yhden vapaan, ryntäsin paikalle ja yritin tunkea rinkkaani ylimmällä tasolla olevaan lokeroon. No, parin epäonnistuneen punnerruksen jälkeen rinkka oli kaapissa ja viskoin perään repusta kaikki ylimääräiset paperit, kirjat ja romut kekoon rinkan päälle.
Sitten tajusin, että kolikkoni eivät riitä maksuun. Pyysin vieressä seissyttä poikaa vartioimaan hetken kamojani lokerossa ja ryntäsin Burger Kingiin setelit kourassa. He eivät suostuneet vaihtamaan vaan osoittivat vastakkaisella puolella asemaa olevaaa vaihtoautomaattia. Juoksin sinne vain nähdäkseni, että kone oli juuri korjattavana. Palasin siis takaisin lokerolle, jossa poika odotti.
Hetken kuluttua lähdin uudelleen automaatille. Nyt jätin rinkan suosiolla lokeroon ilman valvontaa. Automaatti toimi, mutta edessä oli hurja jono. Odotuksen jälkeen sain tungettua setelini automaattiin, mutta toista seteleistä masiina ei hyväksynyt. Niinpä jouduin vaihtamaan isomman setelin ja kipitin takaisin lokerolle koura täynnä kolikoita.
Suljin lokeron ja pidin ohjeiden mukaan kahvaa alhaalla ennen maksua mutta lokeron ovi ei toiminut.
Kiskaisin rinkan alas, tungin irtokamat kangaskassiin ja lähdin raahaamaan rinkkaa toiseen lokerikkorykelmään. Hihnat tarttuivat jokaiseen kahvaan, jonka ohi kuljin, mutta lopulta pääsin perimmäiselle seinälle, jossa oli tyhjä kaappi, ylin mahdollinen tietenkin. Punnersin rinkan sinne ja maksoin. Se toimi! Kämmen on täynnä pieniä verenpurkaumia rinkan väkivaltaisesta heittelystä mutta ainakin se on nyt jossain muualla kuin tässä. Voitte olla varmoja, että menen ajoissa takaisin asemalle, että saan kaapin vielä auki jollain ihmekoodilla ennen junamatkaa. Peukut pystyyn.
Kun kävelin hikisenä ulos asemalta, käsilaukkuni metallinen lukko katkesi itsestään. Tänään ei ole laukkupäivä.
P.S. Alla on muuten toinen postaus itse laivamatkasta.
Tahtoisin ginitonicin, ginitonicin...
En ole ennen reissannut ruotsinlaivalla yksin. Reissu sujui seuraavasti (ilman kuvia, koska en saa kameran johtoa yllättäen toimimaan):
1) Luin Ilta-Sanomat kannesta kanteen kultaisella muovisohvalla.
2) Kävin vilkaisemassa esitystä, jossa oli liikaa ysärihittejä ja ehkä huonointa hidastettua juoksua ikinä.
3) Katsoin Madmeniä hytin yläsängyssä kyyryssä ja pää kiinni katossa.
4) Kuulin, että Linnan juhlissa ruoka on kuivaa ja mautonta, joten juhlien jälkeen pitää mennä snägärille syömään bratwurstia.
5) Mietin, millaisen briiffin on saanut sisustussuunnittelija, joka yhdistelee kultaa, hopeaa, värikästä kokolattiamattoa, kattopeilejä ja muovisia tuolinpäällisiä.
6) Haaveilin kaljasta, mutta join teetä.
1) Luin Ilta-Sanomat kannesta kanteen kultaisella muovisohvalla.
2) Kävin vilkaisemassa esitystä, jossa oli liikaa ysärihittejä ja ehkä huonointa hidastettua juoksua ikinä.
3) Katsoin Madmeniä hytin yläsängyssä kyyryssä ja pää kiinni katossa.
4) Kuulin, että Linnan juhlissa ruoka on kuivaa ja mautonta, joten juhlien jälkeen pitää mennä snägärille syömään bratwurstia.
5) Mietin, millaisen briiffin on saanut sisustussuunnittelija, joka yhdistelee kultaa, hopeaa, värikästä kokolattiamattoa, kattopeilejä ja muovisia tuolinpäällisiä.
6) Haaveilin kaljasta, mutta join teetä.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Lähtö
Rinkkaan ei mahdu enää yhtään mitään, nytkin on kumottu jo pari fysiikan lakia. Onneksi kaikki tarpeellinen on mukana kuten pari isoa, helposti rikkoutuvaa hiuskoristetta, tonnin painavat vaelluskengät ja jättimäinen kasa rypistyviä mekkoja. Nyt enää täytyy saada kamat jotenkin raahattua laivaan ja toivoa, että rinkan saumat eivät ratkea ennätyspainosta.
Huomenna matkan on tarkoitus jatkua Tukholmasta junalla yön yli Tanskaan (kolme vaihtoa keskellä yötä, tekee hyvää tälle alkuviikosta yllättäneelle kesäflunssalle). Lauantaina lähtee laiva kohti Färsaaria ja sieltä parin päivän jälkeen Islantiin, jossa pysyttelen ainakin tämän vuoden ajan.
Hankin jopa uuden johdon digikameraan hävinneen tilalle, joten ehkä tänne päätyy pari kuvaakin matkan varrelta. Rakas Diana Minini kulkee varmaan kuitenkin digiä useammin mukana ja paperikuvien skannausta voi pitää jo ehkä liian suurena haasteena.
Mutta nyt matkaan!
Huomenna matkan on tarkoitus jatkua Tukholmasta junalla yön yli Tanskaan (kolme vaihtoa keskellä yötä, tekee hyvää tälle alkuviikosta yllättäneelle kesäflunssalle). Lauantaina lähtee laiva kohti Färsaaria ja sieltä parin päivän jälkeen Islantiin, jossa pysyttelen ainakin tämän vuoden ajan.
Hankin jopa uuden johdon digikameraan hävinneen tilalle, joten ehkä tänne päätyy pari kuvaakin matkan varrelta. Rakas Diana Minini kulkee varmaan kuitenkin digiä useammin mukana ja paperikuvien skannausta voi pitää jo ehkä liian suurena haasteena.
Mutta nyt matkaan!
Tilaa:
Kommentit (Atom)