Kysyvä tieltä eksyy

Ostin Siljalta irtokolikoilla Olivian ja inspiroiduin Tukholmassa kahvilassa lorviessani Bo Carpelanin haastattelusta.

"Käsitys menestyvästä ihmisestä on, että hän on koko ajan sosiaalinen. Jos on yksin, muut säälivät. Mutta ihmisen on tärkeää pysähtyä, olla joskus hiljaa ja yksin", Bo muistuttaa.

"Jokainen tarvitsee yksinoloa. Se vapauttaa ajatukset kulkemaan kuin pilvet yli taivaan. Mutta moni ei osaa olla yksin tai tekemättä mitään. Jatkuva puuhaaminen on helppoa, olla tekemättä mitään vaikeaa."

Niin totta! Ajattelin yrittää ja matkalla Tukholmasta Köpikseen en tehnyt mitään (paitsi vahingossa nukuin). En lukenut, en kirjoittanut, en jutellut, en syönyt. Olin vain ja istuin. Ja aika kului hurjan nopeasti! Kuin huomaamatta kuusi tuntia oli kulunut ja olin perillä.

Zen oli hetkellistä. Odotin tunnin verran Köpiksessä seuraavaa junaa ja tarvitsin nyt lukemista pysykseni hereillä. Puoliltaöin lähtevä Inter City oli tupaten täynnä. Vieressäni istunut nainen sanoi, että näin oli aina perjantaiöisin. Onneksi olin tuhlannut kolme euroa paikkalippuun ja sain sentään istua parin tunnin matkan ajan. Sitten olinkin keskellä ei mitään, asemalla, jossa ei ollut mitään muuta kuin hiton kylmä.

Vihdoin tunnin odottelun jälkeen seuraava juna tuli. Siellä oli paljon tilaa! Tyytyväisenä oikaisin jalkani toiselle istuimelle ja laitoin herätyskellon soimaan. Vihdoin unta.

Kunnes heräsin ja vaunu oli tyhjenemässä. Jaahas, juna ei mennytkään minne piti, vaan piti vaihtaa bussiin ratatöiden takia. Keräsin nopeasti tavarani, mutta en ilmeisesti tarpeeksi nopeasti, koska asema oli jo tyhjä. Mietin kummasta suunnasta bussi lähtee. Koska opasteet seinissä olivat vain tanskaksi ja ilman nuolia, käännyin oikealle ja juoksin käytävän päähän. Parkkipaikalla oli yksi auto. Koputin ikkunaan ja kysyin bussista. Tästä se lähtee, kuului vastaus. Katsoin tyhjää bussiterminaalia. Ei voi olla. Ryntäsin portaat ylös, kiiruhdin pitkää käytävää toiselle puolelle ja näin bussin alhaalla, moottori käynnissä ja valot päällä. Kompastelin rappuset alas ja juoksin parkkipaikalle viime hetkellä. Minuutin päästä olin jo matkalla.

Ja kuinka kaunista oli! Loputtomilla pelloilla oli usvaa ja punainen aurinko nousi. Matka kuitenkin kesti ja kesti. Välillä kuski piti röökitaukoja. Kun olimme asemalla, junani oli lähtenyt kolme minuuttia sitten.

Kaksi tuntia seuraavaan junaan. Hyvästi zen. Yritin nukkua pikkuruisessa lähtöhallissa, mutta paikallisen väsähtäneen juhlijan herätyskello soi kymmenen minuutin välein ja kärpäset pörräsivät naamassani. Istuin ulos ja tuijotin kelloa. Ajatukset eivät enää kulkeneet kuin pilvet yli taivaan (jos nyt koskaan olivat).

Vihdoin juna tuli, pääsin pääteasemalleni ja bussikin lähti viiden minuutin sisällä. Seuraavaa olisikin joutunut taas odottamaan sen kaksi tuntia.

Hanstholmissa oli ruosteisia rakennuksia ja kaksi kahvilaa. Ei mikään varsinainen olympiaterminaali kaupungin keskustassa.

Päädyin kahviloista toiseen. Siellä myytiin ruokaa, juomaa ja pornoleffoja. Kaikki miehet olivat ahtautuneet tupakkakoppiin, jossa ei saanut syödä mutta syötiin kuitenkin. En olekaan ennen tiennyt, että hedelmäpeliin voi ladata rahaa ja laittaa sen itsestään pyörimään vaikka koko tunniksi.

Olin perillä.