Ensimmäinen päiväni Islannissa, Seydisfjördurin pikkukaupungissa, oli vähätellen sanottuna vauhdikas. Aamulla harhailin tuttuun tapaan satamassa keskellä sumua ja etsin oikeaa tietä hostellille. Siis kylässä, jossa asuu vain 800 ihmistä ja on ehkä kolme katua, kröhöm…
Kysyin kahdelta saksalaiselta reppureissaajalta, olivatko he menossa samaan paikkaan kuin minä. Olivat ja olin kuin olinkin oikealla tiellä. Ruuanlaiton aikana sumu oli väistynyt ja söimme terassilla. Kun vieressä kohoavat upeat lumihuippuiset vuoret, jotka ympäröivät sinistä vuonoa, maistuu ruokakin maailman parhaalta.
Saksalaiset olivat lähdössä vaeltamaan ja lähdin heidän matkaansa. Polku kulki ylös upeita maisemia, matkalla oli kymmeniä vesiputouksia, loputtomia vihreitä niittyjä ja jylhiä kallioita. Tarkoituksena oli mennä ylhäällä sijaitsevalle järvelle, mutta jotenkin päädyimme väärälle polulle ja saksalaiset avuliaasti kiskoivat lyhytjalkaista suomalaista lukuisien kuohuvien purojen yli. Parin tunnin reissu venyi kuuteen, emmekä silti nähneet järveä, mutta se ei kaiken kauneuden keskellä tuntunut enää niin tärkeältä.
Kello oli jo kahdeksan, kun kävellessämme takaisin vaellukselta näimme rannassa tutun hostellilta. Luulimme, ettemme olisi ehtineet kajakkiretkelle harhailujen jälkeen, mutta meille annettiin kymmenen minuuttia aikaa syödä, käydä vessassa ja ylipäätään mennä hostellille. Hyvin sujui juoksu megavaelluksen jälkeen ja ehdimme takaisin ajoissa. Kajakilla oli ihana meloa turkoosissa vedessä ja katsoa vuorien taakse laskeutuvaa aurinkoa. Illallista söimme vasta lähempänä puoltayötä.
Muut väsähtivät, mutta lähdin vielä toisen vaeltajan kera lähibaariin. Siellä olikin sitten koko kylä. Omakotitalo eli baari oli kuin kotibileet, olohuoneessa paikalliset lauloivat ja tanssivat villinä. Kun saavuimme baariin, paikan olisi pitänyt mennä kiinni jo reilu tunti aiemmin, mutta meno jatkui vielä toisen tunnin ajan. Pienessä kylässä on etunsa: bongasimme paikalta niin kajakkiohjaajan kuin tuttuja hostellilta.
Seuraavana aamuna päivästä muistona oli naama täynnä pisamia ja vähän punoittava nenä - auringosta.
P.S. Ei loppunut urheilu tähän. Tänään lähdin suomalaissveitsiläisessä seurassa kapuamaan toista rinnettä. On se kumma, ettei matkailuesitteiden kuvissa näy hikisiä turisteja, joita ympäröi kärpäslauma. Kuvat maisemista, jotka ylhäällä odottivat ja esitteissä näkyvät, ovat kyllä täyttä totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti