Yöllä saavuimme Färsaarille. Kun aiemmin soitin hostellille, minulle sanottiin, että satamasta kävelisi puolisen tuntia majapaikkaan. Luojan kiitos otin taksin, sillä mäki oli jyrkkä ja kiemurteleva ja sumu niin tiheä, ettei edes tietä näkynyt. Taksikuskia se ei tuntunut haittaavan, sillä hän ajoi kuin olisi muka nähnyt eteensä. Perillä minua odotti kahden hengen huone, jossa olen ainakin toistaiseksi yksin, naapureina pihalla pari lammasta ja hevonen.
Aamulla, kun sumu oli hälvennyt, vihreät kalliot ja tyyni meri näkyivät ikkunastani. Lähdin vaeltamaan mäkeä alas kaupunkiin. Paljon mukavampaa mennä alamäkeä selkeässä säässä kuin ylämäkeä kaatosateessa, kuten iltapäivällä totesin. Ah, mitä elämän metaforia.
Harvassa pääkaupungissa voi astua lampaanlantaan (check). No, harvassa pääkaupungissa lampaat ylipäätään kuljeskelevat keskellä tietä, hevosia pidetään keskustassa takapihoilla ja talojen katot ovat ruohokenttiä. Tórshavinin keskustassakin on vain omakotitaloja, kaikki ihanan värikkäitä. Bongasin idyllistä kylläkin kiintiöspuget satamasta vodkapullon kera. Muutenkin kaupunki sai oloni jotenkin melankoliseksi. Ehkä se oli kostea sumuinen ilma, kadut, joissa kostean ilman takia sammal kasvaa asfaltin päällä tai rakennusten merituulesta halkeileva maalipinta. Tai ehkä visiitti pienenpienelle hautausmaalle, jossa kasvit olivat päällystäneet kaatuneet hautakivet ja rikkoutuneet enkelit.
Nyt sumu on taas laskeutunut enkä näe ikkunasta ulos. Äsken kuulin outoa ääntä ja mietin, soiko jonkun kännykkä. Avasin ikkunan. Se oli lammas.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Ai hitsit mieletöntä, että oot siellä! Paikka kuulostaa olevan ihanku jostain sadusta.. :)
VastaaPoista