Islannilla ja Suomella on oikeastaan melko samanlaiset lähtökohdat imagoidensa rakentamisessa. Kummatkin korostavat pohjoista erityisyyttään, luovuuttaan, ainutlaatuista ja harvaanasuttua luontoaan, perinteitä ja moderniutta yhdistäviä kulttuureitaan ja tietenkin maailmalla menestynyttä musiikkiaan. Mutta kuinka eri tavoin tämän kaiken voikaan viestiä!
Jorma Ollilan johtaman maabrändiryhmän raportin julkistamisesta mieleeni muistuivat Suomea markkinoivat videot, jotka on teettänyt brändiryhmän työstä vastaava Finnish Promotion Board. Ja muistin myös Islannin turismin promoamiseen tehdyn Inspired by Iceland -videon.
Lähestymistapa on näissä kahdessa "hieman" erilainen ja voisi ehkä toivoa, että Suomenkin maabrändiryhmät saapuisivat 2010-luvulle. Nykyajassa on hei ihan kivaa, vaikka täällä Jani Toivolan ei tarvitse repiä urheilukassista Apocalyptican levyjä, informoida, että Madonna tykkää Fazerin sinisestä ja piirrellä Maikkarin studiolla huulipunalla peiliin.
Näin Islannissa...
...ja näin Suomessa.
Kumpikin video naurattaa, toinen kylläkin vain myötähäpeästä.
torstai 25. marraskuuta 2010
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Vanhusten valtakunta
Idea mennä uimaan aamulla vaikutti upealta eilen illalla kello yhdeltätoista.
En ollut aivan varma asiasta enää tänään, kun herätyskello soi kello seitsemän.
Raahauduin kuitenkin pilkkopimeässä kirkolle, josta suunnistimme viereiseen Sundhöllin-uimahalliin, "uimapalatsiin". Sen on suunnittellut valtionarkkitehti (kyllä, täällä oli sellainen) Guðjón Samúelsson, jonka (betonista) kädenjälkeä on vaikea olla huomaamatta Reykjavíkissa. Hallgrímskirkja, kaupunginteatteri, Sundhöllin, katolinen kirkko, useat museot, hotellit, yliopiston päärakennus ja monet muut rakennukset ovat Guðjónin suunnittelemia.
Tuohon aikaan aamusta uimahallilta löytyi pari vaihtaria ja kymmenittäin eläkeläisiä. Vanhuksia nostamassa puntteja altaan vieressä, vanhuksia kauhomassa allasta edestakaisin, vanhuksia kuumavesialtaassa venyttelemässä (mukaan lukien vuokraemäntäni). Respect.
1930-luvulla rakennettu Sundhöllin on ihana rakennus. Halli on vanhojen reykjavikilaisten kokoontumispaikka ja vakkarit saapuvat sinne kuulemma heti kun paikka aukeaa puoli seitsemältä. Myöhemmin paikalle tulee koululaisia ja illalla töissäkäyviä, mutta aamulla paikka on vanhusten. Aiheesta on tehty jopa lyhytdokumentti Höllin (The Palace), jonka harmikseni missasin Reykjavík International Film Festivalilla syyskuussa.
Itse ihailin aikani tähtitaivasta katolla olevasta porealtaasta kunnes menimme sisälle uimaan. Neljänneskilometri kuulostaa pidemmältä kuin 250 metriä, eikö vain? Kello kahdeksan noin kymmenen eläkeläistä marssi pienempään altaaseen ja aloitti ohjatun vesijumpan valssimusiikin tahdissa, sekä mummot että papat. Upeaa! Sinne he jäivät, kun lähdimme takaisin pukuhuoneeseen.
Kello oli kymmenen kun olin takaisin kotona kahvilassa ahmitun aamupalan jälkeen. Oli yhä pimeä.
P.S. Alla tuon Höllin-dokkarin traileri sekä Islannin euroviisuedustaja Hera Björkin Sundhöllinissä kuvattu musavideo.
En ollut aivan varma asiasta enää tänään, kun herätyskello soi kello seitsemän.
Raahauduin kuitenkin pilkkopimeässä kirkolle, josta suunnistimme viereiseen Sundhöllin-uimahalliin, "uimapalatsiin". Sen on suunnittellut valtionarkkitehti (kyllä, täällä oli sellainen) Guðjón Samúelsson, jonka (betonista) kädenjälkeä on vaikea olla huomaamatta Reykjavíkissa. Hallgrímskirkja, kaupunginteatteri, Sundhöllin, katolinen kirkko, useat museot, hotellit, yliopiston päärakennus ja monet muut rakennukset ovat Guðjónin suunnittelemia.
Tuohon aikaan aamusta uimahallilta löytyi pari vaihtaria ja kymmenittäin eläkeläisiä. Vanhuksia nostamassa puntteja altaan vieressä, vanhuksia kauhomassa allasta edestakaisin, vanhuksia kuumavesialtaassa venyttelemässä (mukaan lukien vuokraemäntäni). Respect.
1930-luvulla rakennettu Sundhöllin on ihana rakennus. Halli on vanhojen reykjavikilaisten kokoontumispaikka ja vakkarit saapuvat sinne kuulemma heti kun paikka aukeaa puoli seitsemältä. Myöhemmin paikalle tulee koululaisia ja illalla töissäkäyviä, mutta aamulla paikka on vanhusten. Aiheesta on tehty jopa lyhytdokumentti Höllin (The Palace), jonka harmikseni missasin Reykjavík International Film Festivalilla syyskuussa.
Itse ihailin aikani tähtitaivasta katolla olevasta porealtaasta kunnes menimme sisälle uimaan. Neljänneskilometri kuulostaa pidemmältä kuin 250 metriä, eikö vain? Kello kahdeksan noin kymmenen eläkeläistä marssi pienempään altaaseen ja aloitti ohjatun vesijumpan valssimusiikin tahdissa, sekä mummot että papat. Upeaa! Sinne he jäivät, kun lähdimme takaisin pukuhuoneeseen.
Kello oli kymmenen kun olin takaisin kotona kahvilassa ahmitun aamupalan jälkeen. Oli yhä pimeä.
P.S. Alla tuon Höllin-dokkarin traileri sekä Islannin euroviisuedustaja Hera Björkin Sundhöllinissä kuvattu musavideo.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Sunnuntain jännittävät seikkailut
Olen viettänyt viikonlopun suurelta osin yliopistolla. Opiskeluun on kuulunut säärystimien neulontaa kakun kera ja siitä vartin taukoja esseen parissa.
Tänään yliopiston kahvilat olivat kiinni. Viiden aikoihin, kun olimme ahkeroineet tietokoneluokassa jo lähes puoli tuntia, iski tarve kahville. Koska Háskólatorgilta ei löytynyt mitään kahviin viittaavaa, lähdimme viereiseen Gimli-rakennukseen. Ei kahviautomaattia. Käytävää pitkin Oddiin. Alakerrassa tyhjä termari ja yksi likainen muki. Toisessa kerroksessa bingo! Kahviautomaatti ja kolikoitakin oli mukana enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei yhtään mukia. Ei edes pahvista. Harkitsin hiipimistä kiinni olleen kahvilan keittiön puolelle, jossa näkyi pari likaista kuppia. Mutta tiskiaine oli lukkojen takana.
Kolmanteen kerrokseen. Taas kasa likaisia mukeja ja tyhjiä pitsalaatikoita sekä häiritsevän paljon ihmisiä opiskelemassa sunnuntaina. Suunta kohti seuraavaa taloa, Lögbergiä. Ei automaattia alakerrassa. Hissillä neloseen, kerros kerrallaan alas, hipsimistä pitkin hämäriä käytäviä. Ei kahvista tietoakaan, vain pari pepsiautomaattia.
Tässä vaiheessa loppuivat yhdyskäytävät ja päätimme lähteä parin sadan metrin päähän Háskólabíóon eli leffateatteriin. Näytti kovin autiolta, mutta ovet aukesivat ja kipitimme innoissamme kassalle.
"Onko teillä kahvia?" "Ei."
Mikä neuvoksi? Shellin simpukkalogo loisti pimeydessä kadun päässä. Sinne siis, onhan sielläkin pöytiä tai jotain. Oli kyllä, samoin kamalin haju mihin olen törmännyt, yhdistelmä härskiintynyttä hodaria ja bensaa. Mutta kahviautomaatti surisi nurkassa. Ei muuta kuin muki kouraan ja kipitys takaisin Háskolabíóon juomaan (siinä vaiheessa hieman kylmettynyttä) kahvia. Ah.
Näin jännittävää tänään. Ensi sunnuntaina termari mukaan.
Tänään yliopiston kahvilat olivat kiinni. Viiden aikoihin, kun olimme ahkeroineet tietokoneluokassa jo lähes puoli tuntia, iski tarve kahville. Koska Háskólatorgilta ei löytynyt mitään kahviin viittaavaa, lähdimme viereiseen Gimli-rakennukseen. Ei kahviautomaattia. Käytävää pitkin Oddiin. Alakerrassa tyhjä termari ja yksi likainen muki. Toisessa kerroksessa bingo! Kahviautomaatti ja kolikoitakin oli mukana enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei yhtään mukia. Ei edes pahvista. Harkitsin hiipimistä kiinni olleen kahvilan keittiön puolelle, jossa näkyi pari likaista kuppia. Mutta tiskiaine oli lukkojen takana.
Kolmanteen kerrokseen. Taas kasa likaisia mukeja ja tyhjiä pitsalaatikoita sekä häiritsevän paljon ihmisiä opiskelemassa sunnuntaina. Suunta kohti seuraavaa taloa, Lögbergiä. Ei automaattia alakerrassa. Hissillä neloseen, kerros kerrallaan alas, hipsimistä pitkin hämäriä käytäviä. Ei kahvista tietoakaan, vain pari pepsiautomaattia.
Tässä vaiheessa loppuivat yhdyskäytävät ja päätimme lähteä parin sadan metrin päähän Háskólabíóon eli leffateatteriin. Näytti kovin autiolta, mutta ovet aukesivat ja kipitimme innoissamme kassalle.
"Onko teillä kahvia?" "Ei."
Mikä neuvoksi? Shellin simpukkalogo loisti pimeydessä kadun päässä. Sinne siis, onhan sielläkin pöytiä tai jotain. Oli kyllä, samoin kamalin haju mihin olen törmännyt, yhdistelmä härskiintynyttä hodaria ja bensaa. Mutta kahviautomaatti surisi nurkassa. Ei muuta kuin muki kouraan ja kipitys takaisin Háskolabíóon juomaan (siinä vaiheessa hieman kylmettynyttä) kahvia. Ah.
Näin jännittävää tänään. Ensi sunnuntaina termari mukaan.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Sunnuntai numeroina
2 viikonloppua koomailua Reykjavíkissa ja tajusin, että hemmetti, kohtahan täältä joutuu pois. Päätin toteuttaa sen jutun, mistä olin haaveillut jo ennen tänne tuloa: snorklaamisen mannerlaattojen yhtymäkohdassa.
-5 oli ilman lämpötila ja sää upean aurinkoinen ja kirkas, kun lähdimme minibussilla kohti þingvellirin luonnonpuistoa. Pieni tuuri kävi, koska edellisenä päivänä riehui mukava lumimyrsky.
6 kaveria olin saanut houkuteltua mukaan.
2 kansallisuuden yhdistelmä oli oppaamme mukaan ensimmäinen laatuaan hänen retkillään: espanjalais-suomalainen.
3 kerrosta vaatteita päätyi päälle ennen kuin lähdimme tallustamaan kohti vettä. Omat ohuet vaatteet, lämpöpuku, (joka päällä muistutin erehdyttävästi Kimi Räikköstä) ja kuivapuku, jonka pukemiseen tarvittiin talkkia kourallinen jos toinenkin.
2 astetta oli veden lämpötila. Silfra, jossa mannerlaattojen yhtymäkohta on, ei koskaan jäädy, pieni virtaus jäätiköltä pitää siitä huolen. Kuivapuku päällä ei vedessä tarvinnut kuin lillua ja veden virtaus vei mukanaan. Alla ei näkynyt mitään elämää, ei kasveja, ei kaloja. Ja silti oli niin kaunista. Auringonsäteet valaisivat kivenlohkareita ja turkoosi vesi oli niin kirkasta, että alas näkyi kymmeniä metrejä. Kun nousi takaisin maanpinnalle upeisiin vuoristomaisemiin, ei olisi uskonut, että veden alla on valkoinen hiekkalaguuni.
1-2 senttiä etääntyvät mannerlaatat vuosittain. Olihan sitä pakko koskettaa samaan aikaan Eurooppaa ja Amerikkaa, kun vielä yletti.
30 vuotta kuluu, ennen kuin vesi on suodattunut vulkaanisten kivien läpi jäätiköltä. Siksi se on tosi puhdasta (ja tosi hyvää).
40 minuuttia vedessä ja oli avantouimarillakin vähän vilu ja hirveä vessahätä.
15 minuuttia meni vielä ennen kuin riuhdoin itseni kuivapuvusta ja ryntäsin pusikkoon.
3 metriä korkealle kivenlohkareelle ensin. Sieltä hyppäsimme jäätävään veteen kallioiden väliin.
3:een piti ensin laskea, sillä en ole hypännyt noin korkealta sitten yläasteen. Tiedän, en ole ehkä rohkeimmasta päästä.
1/2 minuuttia ilman huppua ja märät hiukseni olivat jäätyneet hurmaaville rastapuikoille.
1 kupillinen kaakaota kuitenkin lämmitti.
4 onnekasta automatkustajaa syrjätiellä ilahtui varmasti, kun allekirjoittanut hyppi keskellä tietä leggingsit nilkoissa kaakaokuppi kädessä ja yritti väistää yllättävää liikenneruuhkaa.
42 astetta oli seuraavan veden lämpötila, johon pulahdin, Reykjavíkin Sundhöllin-uimahallin katolla.
2 tuntia lillumista saattoi olla hieman liioittelua.
50 vuoden päästä odottava ryppyisyysaste on nyt testattu.
10 on ehdottomasti arvosana viime sunnuntaille!
-5 oli ilman lämpötila ja sää upean aurinkoinen ja kirkas, kun lähdimme minibussilla kohti þingvellirin luonnonpuistoa. Pieni tuuri kävi, koska edellisenä päivänä riehui mukava lumimyrsky.
6 kaveria olin saanut houkuteltua mukaan.
2 kansallisuuden yhdistelmä oli oppaamme mukaan ensimmäinen laatuaan hänen retkillään: espanjalais-suomalainen.
3 kerrosta vaatteita päätyi päälle ennen kuin lähdimme tallustamaan kohti vettä. Omat ohuet vaatteet, lämpöpuku, (joka päällä muistutin erehdyttävästi Kimi Räikköstä) ja kuivapuku, jonka pukemiseen tarvittiin talkkia kourallinen jos toinenkin.
2 astetta oli veden lämpötila. Silfra, jossa mannerlaattojen yhtymäkohta on, ei koskaan jäädy, pieni virtaus jäätiköltä pitää siitä huolen. Kuivapuku päällä ei vedessä tarvinnut kuin lillua ja veden virtaus vei mukanaan. Alla ei näkynyt mitään elämää, ei kasveja, ei kaloja. Ja silti oli niin kaunista. Auringonsäteet valaisivat kivenlohkareita ja turkoosi vesi oli niin kirkasta, että alas näkyi kymmeniä metrejä. Kun nousi takaisin maanpinnalle upeisiin vuoristomaisemiin, ei olisi uskonut, että veden alla on valkoinen hiekkalaguuni.
1-2 senttiä etääntyvät mannerlaatat vuosittain. Olihan sitä pakko koskettaa samaan aikaan Eurooppaa ja Amerikkaa, kun vielä yletti.
30 vuotta kuluu, ennen kuin vesi on suodattunut vulkaanisten kivien läpi jäätiköltä. Siksi se on tosi puhdasta (ja tosi hyvää).
40 minuuttia vedessä ja oli avantouimarillakin vähän vilu ja hirveä vessahätä.
15 minuuttia meni vielä ennen kuin riuhdoin itseni kuivapuvusta ja ryntäsin pusikkoon.
3 metriä korkealle kivenlohkareelle ensin. Sieltä hyppäsimme jäätävään veteen kallioiden väliin.
3:een piti ensin laskea, sillä en ole hypännyt noin korkealta sitten yläasteen. Tiedän, en ole ehkä rohkeimmasta päästä.
1/2 minuuttia ilman huppua ja märät hiukseni olivat jäätyneet hurmaaville rastapuikoille.
1 kupillinen kaakaota kuitenkin lämmitti.
4 onnekasta automatkustajaa syrjätiellä ilahtui varmasti, kun allekirjoittanut hyppi keskellä tietä leggingsit nilkoissa kaakaokuppi kädessä ja yritti väistää yllättävää liikenneruuhkaa.
42 astetta oli seuraavan veden lämpötila, johon pulahdin, Reykjavíkin Sundhöllin-uimahallin katolla.
2 tuntia lillumista saattoi olla hieman liioittelua.
50 vuoden päästä odottava ryppyisyysaste on nyt testattu.
10 on ehdottomasti arvosana viime sunnuntaille!
lauantai 13. marraskuuta 2010
24 h
4.00 Juoksen Vantaalla pimeitä katuja pitkin hätääntyneenä. Enää kolme tuntia aikaa nukkua ennen kuin lähden Vestmannasaarille. Apua, pakko päästä nukkumaan, aika hupenee!
5.45 Herään. Olen nukkunut neljä tuntia ennen kuin herätyskello soi ja olen lähdössä Vestmannasaarille.
6.30 Seison kirkon edessä pukeutuneena kuin ydintalveen eikä sekään tunnu riittävän. Onneksi kyyti kaartaa eteen ajallaan.
7.15 Katson takapenkiltä auton ikkunasta ulos. Vihreät revontulet välkehtivät tähtikirkkaalla taivaalla ja pimeydessäkin vuorien lumi hohtaa valkoisena. Voiko maailma olla näin kaunis?
9.00 Olemme lautalla. Voiko 40 minuuttia paremmin viettää kuin virkkaamalla ja syömällä voileipää?
9.40 Vestmannasaarien Heimaeylla, pääsaarella, jylhät vihreät kalliot nousevat merestä, kaukana siintää valkoinen jäätikkö. Maa on vihreää ja punaista. Iso osa saaresta on ollut olemassa vasta vuodesta 1973, jolloin Eldfell (sananmukaisesti käännettynä tulivuori) purkautui ja laava jätti alleen paljon taloja mutta myös muodosti uuden osan saareen.
11.00 Eldfellin huipulla kuumottaa. Upeita maisemia on hyvä ihailla istumalla tulivuorella, sillä takapuolta lämmittää mukavasti. Jos kaivaisi metrin syvän kuopan, olisi maan lämpötila jo 400 astetta.
11.05 Sydämeni jättää lyönnin välistä kun tunnen takapuoleni alla tärinää istuessani aktiivisella tulivuorella. Kännykkääni tulee tekstiviesti.
12.00 On keskipäivä ja aurinko on edelleen matalalla. Kävelemme laavakentällä, johon laava on muodostanut isoja luolia.
13.00 Kaupunki on aivan ihana. Vaikka se on pieni, siellä on kaikki tarpeellinen. Ja paljon saaria kesäisin asuttavien lunnilintujen kuvia. Lunni juomassa kaljaa. Lunni syömässä hodaria. Syömme leipomossa lounasta. Ja kakkua.
14.00 Laavan jyräämä talo, jonka betonikatto on romahtanut ja metallirakenteet vääntyneet laavan kuumuudesta on vaikuttava näky. Nähtävyys sijaitsee jonkun onnekkaamman talon takapihalla.
14.15 Kävelemme Pompeihin eli laavakentälle, johon on merkitty, missä taloja sijaitsi ennen kuin ne hautautuivat kymmeniä metrejä laavan alle.
14.30 Miten olisi pieni, rento perjantaikävely ennen lautan lähtöä?
14.50 Puristan rispaantunutta köyttä ja yritän kivuta jyrkän kallion seinämää sen avulla enkä katso alas laaksoon. Olemme aivan liian korkealla sitä varten.
15.30 Huipulla! Äkkijyrkän kiviseinämän alla aallot vaahtoavat, toisella puolella kaupungin talot näyttävät legopalikoilta. Pudotusta mereen on useita kymmeniä metrejä ja tuuli valtava, joten konttaan paikasta toiseen. Ihan kuin Blytonin Viisikoissa, paitsi että en muista kirjoissa kenenkään käden osuneen (onneksi kuivuneisiin) lunninkakkakasoihin.
16.00 Alhaalla! Heitän sormikkaani huoltoaseman roskikseen. Ne ovat valkoiset köydenpalasista ja kuluneet pienille rei'ille. Alastulo oli…mielenkiintoinen.
16.10 Satoja lokkeja lentää kalatehtaan vieressä meren yllä. Syykin selviää pian, kun verenpunaiset aallot lyövät kiviin.
16.20 Ostamme liput lautalle. Ai auto ei mahdu mukaan? Menomatkalla autoja oli neljä. Nyt muutama enemmän. Olemme jonotussijalla.
16.30 Ai auto mahtuukin mukaan? Hysteria on huipussaan työntekijöiden iloksi kun saamme auton ajettua lautalle.
17.00 Pezejä, keksejä, porkkanoita ja kaakaota laivan kahviossa.
17.40 Satamassa on aivan kuin silloin kun lähdimme saarille. Pilkkopimeää.
19.30 Hello Reykjavík! Kiitän ihanaa matkaseuruetta, reissu oli mahtavan onnistunut. Kävelen kaupan kautta kotiin pestopurkki kädessä.
20.00 Hello lämmin suihku!
21.00 Pestopasta.
22.00 Tekstiviesti entiseltä kämppikseltä. Tällä kertaa en saa värinästä paniikkia, koska istun vain omalla sängylläni enkä tulivuorella. Pikkujoulut ovat kuulemma vauhdissa.
22.30 Pikkujoulut tosiaan ovat vauhdissa. Olleet jo kello seitsemästä. Vanhan guesthouseni keittiö on tupaten täynnä ihmisiä ja tyhjiä pulloja.
1.00 Kävely keskustaan baariin laulaen Serranojen tunnaria espanjalaisseurassa tottakai. Ja vähän myös Naapureita Madridissa.
2.00 Kalliilla korjatut kenkäni muistuttavat taas rekan ajamia, mutta ei sen väliä. Ei niihin ehdi keskittyä, kun yrittää selviytyä hengissä tanssilattialla.
3.15 Kotimatka ei ole onneksi turhan pitkä.
4.00 Nukun.
5.45 Herään. Olen nukkunut neljä tuntia ennen kuin herätyskello soi ja olen lähdössä Vestmannasaarille.
6.30 Seison kirkon edessä pukeutuneena kuin ydintalveen eikä sekään tunnu riittävän. Onneksi kyyti kaartaa eteen ajallaan.
7.15 Katson takapenkiltä auton ikkunasta ulos. Vihreät revontulet välkehtivät tähtikirkkaalla taivaalla ja pimeydessäkin vuorien lumi hohtaa valkoisena. Voiko maailma olla näin kaunis?
9.00 Olemme lautalla. Voiko 40 minuuttia paremmin viettää kuin virkkaamalla ja syömällä voileipää?
9.40 Vestmannasaarien Heimaeylla, pääsaarella, jylhät vihreät kalliot nousevat merestä, kaukana siintää valkoinen jäätikkö. Maa on vihreää ja punaista. Iso osa saaresta on ollut olemassa vasta vuodesta 1973, jolloin Eldfell (sananmukaisesti käännettynä tulivuori) purkautui ja laava jätti alleen paljon taloja mutta myös muodosti uuden osan saareen.
11.00 Eldfellin huipulla kuumottaa. Upeita maisemia on hyvä ihailla istumalla tulivuorella, sillä takapuolta lämmittää mukavasti. Jos kaivaisi metrin syvän kuopan, olisi maan lämpötila jo 400 astetta.
11.05 Sydämeni jättää lyönnin välistä kun tunnen takapuoleni alla tärinää istuessani aktiivisella tulivuorella. Kännykkääni tulee tekstiviesti.
12.00 On keskipäivä ja aurinko on edelleen matalalla. Kävelemme laavakentällä, johon laava on muodostanut isoja luolia.
13.00 Kaupunki on aivan ihana. Vaikka se on pieni, siellä on kaikki tarpeellinen. Ja paljon saaria kesäisin asuttavien lunnilintujen kuvia. Lunni juomassa kaljaa. Lunni syömässä hodaria. Syömme leipomossa lounasta. Ja kakkua.
14.00 Laavan jyräämä talo, jonka betonikatto on romahtanut ja metallirakenteet vääntyneet laavan kuumuudesta on vaikuttava näky. Nähtävyys sijaitsee jonkun onnekkaamman talon takapihalla.
14.15 Kävelemme Pompeihin eli laavakentälle, johon on merkitty, missä taloja sijaitsi ennen kuin ne hautautuivat kymmeniä metrejä laavan alle.
14.30 Miten olisi pieni, rento perjantaikävely ennen lautan lähtöä?
14.50 Puristan rispaantunutta köyttä ja yritän kivuta jyrkän kallion seinämää sen avulla enkä katso alas laaksoon. Olemme aivan liian korkealla sitä varten.
15.30 Huipulla! Äkkijyrkän kiviseinämän alla aallot vaahtoavat, toisella puolella kaupungin talot näyttävät legopalikoilta. Pudotusta mereen on useita kymmeniä metrejä ja tuuli valtava, joten konttaan paikasta toiseen. Ihan kuin Blytonin Viisikoissa, paitsi että en muista kirjoissa kenenkään käden osuneen (onneksi kuivuneisiin) lunninkakkakasoihin.
16.00 Alhaalla! Heitän sormikkaani huoltoaseman roskikseen. Ne ovat valkoiset köydenpalasista ja kuluneet pienille rei'ille. Alastulo oli…mielenkiintoinen.
16.10 Satoja lokkeja lentää kalatehtaan vieressä meren yllä. Syykin selviää pian, kun verenpunaiset aallot lyövät kiviin.
16.20 Ostamme liput lautalle. Ai auto ei mahdu mukaan? Menomatkalla autoja oli neljä. Nyt muutama enemmän. Olemme jonotussijalla.
16.30 Ai auto mahtuukin mukaan? Hysteria on huipussaan työntekijöiden iloksi kun saamme auton ajettua lautalle.
17.00 Pezejä, keksejä, porkkanoita ja kaakaota laivan kahviossa.
17.40 Satamassa on aivan kuin silloin kun lähdimme saarille. Pilkkopimeää.
19.30 Hello Reykjavík! Kiitän ihanaa matkaseuruetta, reissu oli mahtavan onnistunut. Kävelen kaupan kautta kotiin pestopurkki kädessä.
20.00 Hello lämmin suihku!
21.00 Pestopasta.
22.00 Tekstiviesti entiseltä kämppikseltä. Tällä kertaa en saa värinästä paniikkia, koska istun vain omalla sängylläni enkä tulivuorella. Pikkujoulut ovat kuulemma vauhdissa.
22.30 Pikkujoulut tosiaan ovat vauhdissa. Olleet jo kello seitsemästä. Vanhan guesthouseni keittiö on tupaten täynnä ihmisiä ja tyhjiä pulloja.
1.00 Kävely keskustaan baariin laulaen Serranojen tunnaria espanjalaisseurassa tottakai. Ja vähän myös Naapureita Madridissa.
2.00 Kalliilla korjatut kenkäni muistuttavat taas rekan ajamia, mutta ei sen väliä. Ei niihin ehdi keskittyä, kun yrittää selviytyä hengissä tanssilattialla.
3.15 Kotimatka ei ole onneksi turhan pitkä.
4.00 Nukun.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Join tänään kahvia.
Rakastan sunnuntaisin lorvia kahvilassa. Niin rakastaa loputkin Reykjavíkista. Se muistui mieleeni tosin vasta, kun kiersin tänään kuppilasta toiseen vain todetakseni jokaisen kahvittelupaikan olevan tupaten täynnä. Lopulta päädyin naapuriini Mál og Menning -kirjakaupan yläkerran kahvilaan, josta löysin tuurilla tyhjän tuolin.
Jälkeeni seinän viereen muodostui jono. Ei jono tiskille vaan odottamaan vapautuvia pöytiä. Se voi muodostua pitkäksi odotukseksi, sillä täällä ei vain huitaista kaffia naamaan ja jatketa matkaa. Siitä pitää huolen kirjakauppa.
Tiedättehän ne laput suomalaiskauppojen lehtihyllyillä, joissa muistutetaan, että lehti pitää ostaa, jotta sitä saa selailla. Ja jos sattuu liian kauan silmäilemään yhtä lehteä, myyjä on jo koputtamassa olkapäälle. No, kyllä täälläkin on hyllyissä laput. Laput, joissa kehotetaan ottamaan kerralla "vain" kolme lehteä kahvilaan. Ne luettuaan voi noutaa seuraavan erän.
Kirjahyllyt ovat myös vapaassa käytössä. Ja kuten kahviloissa täällä aina, ostettuaan yhden kahvin voi kuppiaan käydä täyttämässä termarista milloin haluaa. Jos kirjakaupat olisivat auki ympäri vuorokauden tuntuisi tyhmältä maksaa asunnosta vuokraa.
Ainoa asia, mikä sunnuntaissa harmittaa on se, ettei ole lauantai. Silloin monessa kaupassa irtokarkit ovat puoleen hintaan. Todellinen karkkipäivä!
Jälkeeni seinän viereen muodostui jono. Ei jono tiskille vaan odottamaan vapautuvia pöytiä. Se voi muodostua pitkäksi odotukseksi, sillä täällä ei vain huitaista kaffia naamaan ja jatketa matkaa. Siitä pitää huolen kirjakauppa.
Tiedättehän ne laput suomalaiskauppojen lehtihyllyillä, joissa muistutetaan, että lehti pitää ostaa, jotta sitä saa selailla. Ja jos sattuu liian kauan silmäilemään yhtä lehteä, myyjä on jo koputtamassa olkapäälle. No, kyllä täälläkin on hyllyissä laput. Laput, joissa kehotetaan ottamaan kerralla "vain" kolme lehteä kahvilaan. Ne luettuaan voi noutaa seuraavan erän.
Kirjahyllyt ovat myös vapaassa käytössä. Ja kuten kahviloissa täällä aina, ostettuaan yhden kahvin voi kuppiaan käydä täyttämässä termarista milloin haluaa. Jos kirjakaupat olisivat auki ympäri vuorokauden tuntuisi tyhmältä maksaa asunnosta vuokraa.
Ainoa asia, mikä sunnuntaissa harmittaa on se, ettei ole lauantai. Silloin monessa kaupassa irtokarkit ovat puoleen hintaan. Todellinen karkkipäivä!
lauantai 6. marraskuuta 2010
Teinin varoitus, alumiinia ja kauppaketjurunoutta
Pienen maan hienoihin puoliin kuuluu, että kirjallisuuden suuria nimiä vierailee yliopiston luennoilla, koska luennoitsija on luultavasti a) opettanut heitä tai b) opiskellut heidän kanssaan. Piirit ovat pienet. Mutta miten näin pienestä maasta voikin tulla niin mahtavia kirjailijoita!
Ensi viikosta odotan Hallgrímur Helgasonin tapaamista. Teininä raapustin kulttiteos 101 Reykjavíkin etusivulle kuulakärkikynällä "Älä koskaan lue tätä kirjaa. Se on etova." Kirja olisi luultavasti lentänyt roskiin, jos ikinä voisin kirjan roskiin heittää. Vaikutuksen teos joka tapauksessa teki. Myöhemmin uudella lukukierroksella toivoin, että olisin voinut yliviivata teininä kirjoitetut sanat, sillä nautin kirjan mielettömästä kerronnasta. Etovuus on oikeastaan aika hieno tyylikeino. Lue niin tiedät, mistä puhun.
Reilu kuukausi sitten meille oli puhumassa Andri Snær Magnason. Kuulin Andrista ensi kerran viime vuoden DocPointissa, jossa hänen elokuvansa Dreamland esitettiin. Heinäkuussa viikon reissulla Helsingistä Islantiin luin vihdoin myös Dreamland-kirjan, johon dokumentti perustuu. Kirjaa on myyty täällä ihan järjettömät määrät ja se löytyy melkein joka kodin kirjahyllystä. Se on vaikuttavin kirja, johon olen vuosiin tarttunut. Olen fani.
Islannissa kiistellyimpiin puheenaiheesiin kuuluu tuhottomasti energiaa kuluttava alumiiniteollisuus, jota nousukaudella houkuteltiin tänne hullun halvalla energialla. Itä-Islannin jättimäisen Kárahnjúkarin vesivoimalaitoksen tekoallas huuhtoi tieltään korvaamatonta luontoa ja harvinaisia lajeja. Kaikki sen tuottama energia myydään amerikkalaiselle Alcoalle, joka ei kuulu aivan maailman eettisimpiin yrityksiin lievästi sanottuna. Mikä on "puhtaan energian" hinta? Dreamland on kertomus ajasta, jolloin luonnonsuojelijat nähdään maailmassa niin suurena uhkana, että NATO-harjoitus järjestetään terrorismiskenaarion ympärille, jossa luontoaktivistit osoittavat mieltään voimala-alueella. Ihmisoikeuksia polkevien yritysten johtajille hurrataan seisten kyläjuhlissa.
Kirja on ihan järjettömän hienosti kirjoitettu, se argumentoi siteeraamalla mitä järjettömämpiä lausuntoja niin ministereiltä kuin energiaviranomaisiltakin. Ja mikä vaikuttavinta: vaikka Dreamland käsittelee Islantia, ovat sen herättämät kysymykset universaaleja. Mikä on se arvo, jolla luonto voidaan kaupata? Mikä sokaisee ihmiset tekemään aina samoja virheitä?
Dokumentin inspiroimana päätimme lähteä kaverini kanssa Kárahnjúkarin voimalaitokselle ja reissu osuikin sopivasti seuraavalle päivälle Andrin hienon luennon jälkeen. Matkaa seuranneen ryöstöhässäkän vuoksi asia jäi blogissa käsittelemättä, mutta tuosta seikkailusta täytynee tehdä oma postaus.
P.S. Andri on muuten kirjoittanut Bonus-runouttakin perustuen tuohon Islantia hallitsevaan kauppaketjuun, jolla on maailman rumin possulogo. Bonus-runokirjan rakenteena on Danten Jumalainen näytelmä, matka paratiisista hedelmähyllyltä siivousosastolle. Kuulopuheen mukaan Bonuksen perustaja halusi kieltää kirjan julkaisun, mutta kun sai sen myyntiin oman kauppansa hyllylle, teos sai vapautuksen lakitupauhkailuilta. En tiedä, pitääkö tuo tarina paikkansa, mutta se on fakta, että ensimmäinen painos vuonna 1996 myi enemmän kuin bestsellerlistan huiput samana vuonna.
Ensi viikosta odotan Hallgrímur Helgasonin tapaamista. Teininä raapustin kulttiteos 101 Reykjavíkin etusivulle kuulakärkikynällä "Älä koskaan lue tätä kirjaa. Se on etova." Kirja olisi luultavasti lentänyt roskiin, jos ikinä voisin kirjan roskiin heittää. Vaikutuksen teos joka tapauksessa teki. Myöhemmin uudella lukukierroksella toivoin, että olisin voinut yliviivata teininä kirjoitetut sanat, sillä nautin kirjan mielettömästä kerronnasta. Etovuus on oikeastaan aika hieno tyylikeino. Lue niin tiedät, mistä puhun.
Reilu kuukausi sitten meille oli puhumassa Andri Snær Magnason. Kuulin Andrista ensi kerran viime vuoden DocPointissa, jossa hänen elokuvansa Dreamland esitettiin. Heinäkuussa viikon reissulla Helsingistä Islantiin luin vihdoin myös Dreamland-kirjan, johon dokumentti perustuu. Kirjaa on myyty täällä ihan järjettömät määrät ja se löytyy melkein joka kodin kirjahyllystä. Se on vaikuttavin kirja, johon olen vuosiin tarttunut. Olen fani.
Islannissa kiistellyimpiin puheenaiheesiin kuuluu tuhottomasti energiaa kuluttava alumiiniteollisuus, jota nousukaudella houkuteltiin tänne hullun halvalla energialla. Itä-Islannin jättimäisen Kárahnjúkarin vesivoimalaitoksen tekoallas huuhtoi tieltään korvaamatonta luontoa ja harvinaisia lajeja. Kaikki sen tuottama energia myydään amerikkalaiselle Alcoalle, joka ei kuulu aivan maailman eettisimpiin yrityksiin lievästi sanottuna. Mikä on "puhtaan energian" hinta? Dreamland on kertomus ajasta, jolloin luonnonsuojelijat nähdään maailmassa niin suurena uhkana, että NATO-harjoitus järjestetään terrorismiskenaarion ympärille, jossa luontoaktivistit osoittavat mieltään voimala-alueella. Ihmisoikeuksia polkevien yritysten johtajille hurrataan seisten kyläjuhlissa.
Kirja on ihan järjettömän hienosti kirjoitettu, se argumentoi siteeraamalla mitä järjettömämpiä lausuntoja niin ministereiltä kuin energiaviranomaisiltakin. Ja mikä vaikuttavinta: vaikka Dreamland käsittelee Islantia, ovat sen herättämät kysymykset universaaleja. Mikä on se arvo, jolla luonto voidaan kaupata? Mikä sokaisee ihmiset tekemään aina samoja virheitä?
Dokumentin inspiroimana päätimme lähteä kaverini kanssa Kárahnjúkarin voimalaitokselle ja reissu osuikin sopivasti seuraavalle päivälle Andrin hienon luennon jälkeen. Matkaa seuranneen ryöstöhässäkän vuoksi asia jäi blogissa käsittelemättä, mutta tuosta seikkailusta täytynee tehdä oma postaus.
P.S. Andri on muuten kirjoittanut Bonus-runouttakin perustuen tuohon Islantia hallitsevaan kauppaketjuun, jolla on maailman rumin possulogo. Bonus-runokirjan rakenteena on Danten Jumalainen näytelmä, matka paratiisista hedelmähyllyltä siivousosastolle. Kuulopuheen mukaan Bonuksen perustaja halusi kieltää kirjan julkaisun, mutta kun sai sen myyntiin oman kauppansa hyllylle, teos sai vapautuksen lakitupauhkailuilta. En tiedä, pitääkö tuo tarina paikkansa, mutta se on fakta, että ensimmäinen painos vuonna 1996 myi enemmän kuin bestsellerlistan huiput samana vuonna.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Sofia tapaamassa
Hassua, että keskeltä Atlanttia löytyy ihania suomalaisia. Tai ei se niin ihmeellistä ole kuin se, että olen tutustunut niistä kahteen aivan erityisen ihanaan. Sumiseuroissamme ei ole koskaan tylsää. Ja yksi asia on sen lisäksi varmaa: kakkua syödään aina. Tänään otin tauon epätoivoisesta esseen väkertämisestä yhdeksän tuntia ennen deadlinea ja lähdin tapaamaan sumityttöjä. Toisin sanoen söimme suklaajuustokakkua ja yllättäen viereiset pöydät tyhjenivät (jälleen) kahvilassa. Se ei varmaan johdu naurunremakoista tai yleisestä hysteriasta, joka tuntuu meitä seuraavan. Syytän sokerihumalaa.
Harvojen ihmisten kanssa voi puhua kakuista pari tuntia putkeen ja yhdistää leivonnaisia aiheeseen kuin aiheeseen. Päivän tapaamiseen kuului pakollisen kakun lisäksi myös Suomi-ekskursio Eymundssonin kirjakauppaan, jossa Sofi Oksanen oli kirjoittamassa nimmareita Hreinsuniin eli Puhdistukseen (jossa muuten on ihan mielettömän hienot kannet. Mallia siitä, suomalaiset kirjantekijät!). Juuri kun olimme kirjanostojahkailun jälkeen hakemassa nimmaria lahjakirjaan, Sofi käveli takahuoneeseen, joten ajoitus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi myös katosta roikkuneen mainoksen kanssa, jota Sofi koristi, sai hienoja kaverikuvia. Ja saimme sitten nimmarinkin opukseen työntekijän avustamana ja lopulta melkein vahingossa varastimme kirjan. Ai niin, pitääkö kaupoissa nykyään maksaa tavaroista? Se muistui mieleen ennen ulko-ovea, joten tapaaminen ei päättynyt putkaan.Vaikka voisihan toivotonta esseen kirjoittamista huonossa tekstissä nimittää henkiseksi putkaksi. Mutta se olisi jo todella syvältä sellainen teksti, joten en nimitä sitä siksi, ainakaan julkisesti.
Mutta se kirottu essee on valmis. Tai ei valmis mutta opettajalle lähetetty. No, onpahan taas jotain uutta mitä hävetä.
Harvojen ihmisten kanssa voi puhua kakuista pari tuntia putkeen ja yhdistää leivonnaisia aiheeseen kuin aiheeseen. Päivän tapaamiseen kuului pakollisen kakun lisäksi myös Suomi-ekskursio Eymundssonin kirjakauppaan, jossa Sofi Oksanen oli kirjoittamassa nimmareita Hreinsuniin eli Puhdistukseen (jossa muuten on ihan mielettömän hienot kannet. Mallia siitä, suomalaiset kirjantekijät!). Juuri kun olimme kirjanostojahkailun jälkeen hakemassa nimmaria lahjakirjaan, Sofi käveli takahuoneeseen, joten ajoitus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi myös katosta roikkuneen mainoksen kanssa, jota Sofi koristi, sai hienoja kaverikuvia. Ja saimme sitten nimmarinkin opukseen työntekijän avustamana ja lopulta melkein vahingossa varastimme kirjan. Ai niin, pitääkö kaupoissa nykyään maksaa tavaroista? Se muistui mieleen ennen ulko-ovea, joten tapaaminen ei päättynyt putkaan.Vaikka voisihan toivotonta esseen kirjoittamista huonossa tekstissä nimittää henkiseksi putkaksi. Mutta se olisi jo todella syvältä sellainen teksti, joten en nimitä sitä siksi, ainakaan julkisesti.
Mutta se kirottu essee on valmis. Tai ei valmis mutta opettajalle lähetetty. No, onpahan taas jotain uutta mitä hävetä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)