Tänä jouluna tein useita asioita, joita en muuten ole jouluisin tehnyt:
Olin mökillä vuorien välissä.
Lilluin ulkona porealtaassa joka päivä.
Söin sushia.
Söin hotdogeja.
Keinuin lumimyrskyssä.
Tein kuperkeikkoja lumimyrskyssä.
Neuloin lapaset.
Pelasin vessagolfia.
Heräsin yöllä siihen, että tuuli tärisytti seiniä.
Katsoin tsekkiläisen Tuhkimon norjaksi dubattuna ja islantilaisen komedian.
Katsoin muumeja islanniksi.
Söin norjalaisia ja saksalaisia perinneruokia.
Jotkut asiat eivät muutu:
Söin liikaa.
Söin joulupuuroa.
Söin laatikoita ja rosollia.
Nukuin pitkään.
Löhösin.
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Rakas blogi,
Anteeksi, etten ole kirjoittanut vähään aikaan. Enpä ole vähään aikaan kunnolla nukkunutkaan. Olen käynyt kotona lähinnä heittämässä likaiset vaatteet nurkkaan ja juossut takaisin muun muassa juhlimaan viimeisiä kertoja ihanimmassa seurassa, viikset naamalla ja ilman. Olen myös auttanut ystäviä muuttamaan, juonut lukuisia jäähyväiskahveja ja syönyt jäähyväisaterioita ja jäähyväisaamiaisia. Valvonut useasti aamuun, koska lennot tuntuvat aina lähtevän outoihin aikoihin, itkenyt bussiasemalla ja lähtenyt aina sieltä pimeydessä takaisin kotiin seuranani vähemmän ja vähemmän ihmisiä. Tänään on vuorossa seuraava saatto, aamulla kello neljä jälleen. Kuten eilenkin.
Huomenna lähden mökille jouluksi, luultavasti netin tavoittamattomiin. Olen varustautunut marinoimalla tofua, tekemällä elämäni ensimmäisen rosollin ja ostamalla villaa sellaiset määrät, että niillä vaatettaisi puoli Reykjavíkia. Enkä ole pakannut. Ja huone on edelleen kaaoksessa. Mutta näinpä tänään Islannin presidentin kirjakaupassa, kuski odotti mustassa autossa ulkopuolella. Herra presidentti osti palapelin.
Nyt jatkan juoksemista. Kohta taas itketään. Jos sitä söisi jotain kuitenkin ennen, kun ei ole aamupalan jälkeen oikein ehtinyt.
Oikein hyvää joulua! Jatketaan joulun jälkeen luultavasti vähän rauhallisemmissa tunnelmissa. Välipäivinä aioin linnoittautua huoneeseeni seuranani islanninkieliset Muumit ja neulontaprojektit.
Huomenna lähden mökille jouluksi, luultavasti netin tavoittamattomiin. Olen varustautunut marinoimalla tofua, tekemällä elämäni ensimmäisen rosollin ja ostamalla villaa sellaiset määrät, että niillä vaatettaisi puoli Reykjavíkia. Enkä ole pakannut. Ja huone on edelleen kaaoksessa. Mutta näinpä tänään Islannin presidentin kirjakaupassa, kuski odotti mustassa autossa ulkopuolella. Herra presidentti osti palapelin.
Nyt jatkan juoksemista. Kohta taas itketään. Jos sitä söisi jotain kuitenkin ennen, kun ei ole aamupalan jälkeen oikein ehtinyt.
Oikein hyvää joulua! Jatketaan joulun jälkeen luultavasti vähän rauhallisemmissa tunnelmissa. Välipäivinä aioin linnoittautua huoneeseeni seuranani islanninkieliset Muumit ja neulontaprojektit.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Viime viikolla (vol 2)...
...katsoin Linnan juhlat hyvässä suomalaisseurassa syöden karjalanpiirakoita ja kuunnellen Ahtisaari-vitsejä. Ja tunsin itseni vanhaksi: "Silloin kun olin viimeeksi vaihdossa, ei ollut Yle Areenaa, josta katsoa Linnan juhlia. Eikä Skypeä eikä Facebookia. Ja internet oli hidas ja kallis. Eikä minulla ollut nettipankkia. Ja asuimme luolissa ja teimme kivoja kalliomaalauksia."
...kävin päivittäin Nordic Housella, Pohjolan talolla, yliopiston vieressä katsomassa joulukalenteria. Joka päivä kello 12.34 siellä on yllätysesiintyjä (ja ilmaista glögiä, nam). Näin islantilaisia vitsejä kertovan miehen (epäilemättä hauskoja juttuja, koska muut nauroivat), tein joogarentoutuksia ja katsoin kuurojen kuoron viittomia joululauluja. Tällä viikolla uudestaan!
...näin Björkin kahvilassa!
...kävin kakkuekskursiolla Perlanin vesisäiliöiden hienossa kahvilassa, jonka yhdessä hienossa kakussa oli karvainen homepallo. Kun lähdimme pois, huomasimme, että kakku (lukuun ottamatta sitä homepalaa) oli takaisin myynnissä. Opetus: maailmassa on myös huonoja kakkuja.
...ostin lennon kotiin. Olin jo maksamassa, kun tajusin että lento oli helmikuulle. Hups. Paniikinomainen näpyttely auttoi välttämään katastrofin ja nyt se lento on tammikuulle niin kuin pitikin. Ja siellä Suomessa on sitten parasta olla vielä hienot valkoiset hanget kun palaan, eikä mitään harmaata loskamömmöä, jookos?
...suoritin Disney-maratonin. Pocahontas, Leijonakuningas ja Pieni merenneito. Ah, kun Ariel on niin ihana!
...sain katsottua How I Met Your Motherin (tähän astiseen) loppuun. Nyt viljelen sarjan repliikkejä vähän liiankin ahkeraan. Mutta se on vaan niin legen...wait for it..dary. Okei, lopetan ihan just.
...näin Bloodgroupin keikalla. On se vaan hyvä bändi!
...totesin, että kirjoitan aivan liian vähän käsin. Sen huomasin ensimmäisen esseen jälkeen tentissä, kun oli vielä kolme esseetä kirjoitettavana ja käsi krampissa.
...välttelin opiskelua muun muassa kutomalla, askartelemalla kahvikupin muovikansista silmälaseja, juomalla kahvia, juomalla vähän lisää kahvia ja tekemällä kaikkea muuta mahdollista, mihin ei liity tenttikirjallisuus.
...tein kaksi tenttiä ja vielä on yksi edessä. Ja sen jälkeen aivan liian monta hyvästiä edessä, kun ystävät lähtevät kotiin. Mihin kaikki aika katosi?
...kävin päivittäin Nordic Housella, Pohjolan talolla, yliopiston vieressä katsomassa joulukalenteria. Joka päivä kello 12.34 siellä on yllätysesiintyjä (ja ilmaista glögiä, nam). Näin islantilaisia vitsejä kertovan miehen (epäilemättä hauskoja juttuja, koska muut nauroivat), tein joogarentoutuksia ja katsoin kuurojen kuoron viittomia joululauluja. Tällä viikolla uudestaan!
...näin Björkin kahvilassa!
...kävin kakkuekskursiolla Perlanin vesisäiliöiden hienossa kahvilassa, jonka yhdessä hienossa kakussa oli karvainen homepallo. Kun lähdimme pois, huomasimme, että kakku (lukuun ottamatta sitä homepalaa) oli takaisin myynnissä. Opetus: maailmassa on myös huonoja kakkuja.
...ostin lennon kotiin. Olin jo maksamassa, kun tajusin että lento oli helmikuulle. Hups. Paniikinomainen näpyttely auttoi välttämään katastrofin ja nyt se lento on tammikuulle niin kuin pitikin. Ja siellä Suomessa on sitten parasta olla vielä hienot valkoiset hanget kun palaan, eikä mitään harmaata loskamömmöä, jookos?
...suoritin Disney-maratonin. Pocahontas, Leijonakuningas ja Pieni merenneito. Ah, kun Ariel on niin ihana!
...sain katsottua How I Met Your Motherin (tähän astiseen) loppuun. Nyt viljelen sarjan repliikkejä vähän liiankin ahkeraan. Mutta se on vaan niin legen...wait for it..dary. Okei, lopetan ihan just.
...näin Bloodgroupin keikalla. On se vaan hyvä bändi!
...totesin, että kirjoitan aivan liian vähän käsin. Sen huomasin ensimmäisen esseen jälkeen tentissä, kun oli vielä kolme esseetä kirjoitettavana ja käsi krampissa.
...välttelin opiskelua muun muassa kutomalla, askartelemalla kahvikupin muovikansista silmälaseja, juomalla kahvia, juomalla vähän lisää kahvia ja tekemällä kaikkea muuta mahdollista, mihin ei liity tenttikirjallisuus.
...tein kaksi tenttiä ja vielä on yksi edessä. Ja sen jälkeen aivan liian monta hyvästiä edessä, kun ystävät lähtevät kotiin. Mihin kaikki aika katosi?
tiistai 7. joulukuuta 2010
Viime viikko
Hain ihanan vieraan bussiasemalta. Nukuin seitsemän yötä lattialla kahtia taitellun petauspatjan päällä toinen käsi pujotettuna tuolin alitse. Katsoimme islanniksi dubattua disneyleffaa. Uimme mannerlaattojen välissä pari asteisessa vedessä, tällä kertaa ilman kuivapukua (tai oikeastaan roikuimme metalliportaissa). Saimme huolestuneen luonnonpuiston vartijan peräämme, joka valisti, että Islannissa on myös lämpimiä vesiä. Näimme kiehuvan joen. Uimme kuumassa joessa. Söimme jääkylmiä kasvispyöryköitä. Kiersimme sumussa Golden Circleä. Vierailimme kraatterijärvellä. Lilluimme tuntikausia Blue Lagoonissa ja hiukseni muuttuivat hiekkapaperiseksi kasarikampaukseksi a la Dynastia pariksi päiväksi. Uimme uima-altaassa Reykjavíkissa. Söimme aika paljon kakkua, mutta paloja ei lasketa. Ostin aurinkolasit, koska aurinko paistaa vaakatasossa ja tie on ihan kiva nähdä ratin takaa. Uimme hylätyssä, tuhkan täyttämässä 1920-luvun uima-altaassa Eyjafjallajökullin vieressä. Uima-altaasta pakenimme yhtäkkiä yltyneitä tuulia, jotka nostivat isoja tuhkapyörteitä. Niistin tuhkaa. Varistelin huoneeni lattian täyteen tuhkaa. Näimme jäätyneitä vesiputouksia. Kävimme hautausmalla, jonka hautakivet oli koristeltu neonvärisillä jouluvaloilla. Ajoimme jäisiä teitä kultaisella Yariksella. Liukastelimme jäisiä katuja kävellessä. Kömmimme vesiputouksen takana jäistä polkua. Ostin jeesustarroja kirppikseltä itselleni. Ostin hipsterilasit kirppikseltä kaverille. Joimme kahvia yliopistolla, jossa kaikki muut ahkerasti opiskelivat. Saimme kuulla, että tanssiliike, jota olemme toistaneet lokakuusta asti onkin osa jotain hämärää islantilaista peliä ja sen aiheuttaman vaikutuksen voi kumota vain tekemällä kasvoilleen sormista monokkelin. Kuuntelimme kamalaa joululauluradiota. Kuuntelimme Bäkkäreiden kamalaa joulubiisiä. Söimme sunnuntaibrunssin. Kävimme monessa villakaupassa monta kertaa. Melkein sain neulottua säärystimen valmiiksi. Saatoin vieraani yöllä pilkkopimeässä bussiasemalle. Liukastelin takaisin kotiin ja tunsin kauhua, että kohta se olen minä, joka nousen bussiin. En vieläkään ostanut lentolippua.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Ajoituksen juhlaa
Parlamenttitalon eteen Norjasta asti tuodun kuusen valot sytytettiin sunnuntaina. Norja, olisit voinut vähän isomman risun tänne lähettää joulun kunniaksi.
Luulin, että valot syttyisivät kello puoli neljä. Puoli neljältä pakkasessa totesin, ettei näin ollutkaan. Päädyin seuraamaan aukiolla maailman rumimpiin univormuihin pukeutuneen torvisoittokunnan joulukonserttia. Neljältä kuulin, että valot syttyisivät kymmenen minuutin päästä. Kymmentä yli en enää tuntenut varpaitani ja kuusi oli edelleen pimeänä. Puoli viideltä jätin Reykjavíkin pormestarin puhumaan lavalle karvahattu päässään, käänsin selkäni kuuselle ja kävelin kymmenen metriä kahvilaa kohti, kävin sisällä kääntymässä ja menin takaisin ulos.
Ja eikös se pirun kuusi ollut valaistu.
Luulin, että valot syttyisivät kello puoli neljä. Puoli neljältä pakkasessa totesin, ettei näin ollutkaan. Päädyin seuraamaan aukiolla maailman rumimpiin univormuihin pukeutuneen torvisoittokunnan joulukonserttia. Neljältä kuulin, että valot syttyisivät kymmenen minuutin päästä. Kymmentä yli en enää tuntenut varpaitani ja kuusi oli edelleen pimeänä. Puoli viideltä jätin Reykjavíkin pormestarin puhumaan lavalle karvahattu päässään, käänsin selkäni kuuselle ja kävelin kymmenen metriä kahvilaa kohti, kävin sisällä kääntymässä ja menin takaisin ulos.
Ja eikös se pirun kuusi ollut valaistu.
torstai 25. marraskuuta 2010
Imagotaisto: Suomi vs. Islanti
Islannilla ja Suomella on oikeastaan melko samanlaiset lähtökohdat imagoidensa rakentamisessa. Kummatkin korostavat pohjoista erityisyyttään, luovuuttaan, ainutlaatuista ja harvaanasuttua luontoaan, perinteitä ja moderniutta yhdistäviä kulttuureitaan ja tietenkin maailmalla menestynyttä musiikkiaan. Mutta kuinka eri tavoin tämän kaiken voikaan viestiä!
Jorma Ollilan johtaman maabrändiryhmän raportin julkistamisesta mieleeni muistuivat Suomea markkinoivat videot, jotka on teettänyt brändiryhmän työstä vastaava Finnish Promotion Board. Ja muistin myös Islannin turismin promoamiseen tehdyn Inspired by Iceland -videon.
Lähestymistapa on näissä kahdessa "hieman" erilainen ja voisi ehkä toivoa, että Suomenkin maabrändiryhmät saapuisivat 2010-luvulle. Nykyajassa on hei ihan kivaa, vaikka täällä Jani Toivolan ei tarvitse repiä urheilukassista Apocalyptican levyjä, informoida, että Madonna tykkää Fazerin sinisestä ja piirrellä Maikkarin studiolla huulipunalla peiliin.
Näin Islannissa...
...ja näin Suomessa.
Kumpikin video naurattaa, toinen kylläkin vain myötähäpeästä.
Jorma Ollilan johtaman maabrändiryhmän raportin julkistamisesta mieleeni muistuivat Suomea markkinoivat videot, jotka on teettänyt brändiryhmän työstä vastaava Finnish Promotion Board. Ja muistin myös Islannin turismin promoamiseen tehdyn Inspired by Iceland -videon.
Lähestymistapa on näissä kahdessa "hieman" erilainen ja voisi ehkä toivoa, että Suomenkin maabrändiryhmät saapuisivat 2010-luvulle. Nykyajassa on hei ihan kivaa, vaikka täällä Jani Toivolan ei tarvitse repiä urheilukassista Apocalyptican levyjä, informoida, että Madonna tykkää Fazerin sinisestä ja piirrellä Maikkarin studiolla huulipunalla peiliin.
Näin Islannissa...
...ja näin Suomessa.
Kumpikin video naurattaa, toinen kylläkin vain myötähäpeästä.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Vanhusten valtakunta
Idea mennä uimaan aamulla vaikutti upealta eilen illalla kello yhdeltätoista.
En ollut aivan varma asiasta enää tänään, kun herätyskello soi kello seitsemän.
Raahauduin kuitenkin pilkkopimeässä kirkolle, josta suunnistimme viereiseen Sundhöllin-uimahalliin, "uimapalatsiin". Sen on suunnittellut valtionarkkitehti (kyllä, täällä oli sellainen) Guðjón Samúelsson, jonka (betonista) kädenjälkeä on vaikea olla huomaamatta Reykjavíkissa. Hallgrímskirkja, kaupunginteatteri, Sundhöllin, katolinen kirkko, useat museot, hotellit, yliopiston päärakennus ja monet muut rakennukset ovat Guðjónin suunnittelemia.
Tuohon aikaan aamusta uimahallilta löytyi pari vaihtaria ja kymmenittäin eläkeläisiä. Vanhuksia nostamassa puntteja altaan vieressä, vanhuksia kauhomassa allasta edestakaisin, vanhuksia kuumavesialtaassa venyttelemässä (mukaan lukien vuokraemäntäni). Respect.
1930-luvulla rakennettu Sundhöllin on ihana rakennus. Halli on vanhojen reykjavikilaisten kokoontumispaikka ja vakkarit saapuvat sinne kuulemma heti kun paikka aukeaa puoli seitsemältä. Myöhemmin paikalle tulee koululaisia ja illalla töissäkäyviä, mutta aamulla paikka on vanhusten. Aiheesta on tehty jopa lyhytdokumentti Höllin (The Palace), jonka harmikseni missasin Reykjavík International Film Festivalilla syyskuussa.
Itse ihailin aikani tähtitaivasta katolla olevasta porealtaasta kunnes menimme sisälle uimaan. Neljänneskilometri kuulostaa pidemmältä kuin 250 metriä, eikö vain? Kello kahdeksan noin kymmenen eläkeläistä marssi pienempään altaaseen ja aloitti ohjatun vesijumpan valssimusiikin tahdissa, sekä mummot että papat. Upeaa! Sinne he jäivät, kun lähdimme takaisin pukuhuoneeseen.
Kello oli kymmenen kun olin takaisin kotona kahvilassa ahmitun aamupalan jälkeen. Oli yhä pimeä.
P.S. Alla tuon Höllin-dokkarin traileri sekä Islannin euroviisuedustaja Hera Björkin Sundhöllinissä kuvattu musavideo.
En ollut aivan varma asiasta enää tänään, kun herätyskello soi kello seitsemän.
Raahauduin kuitenkin pilkkopimeässä kirkolle, josta suunnistimme viereiseen Sundhöllin-uimahalliin, "uimapalatsiin". Sen on suunnittellut valtionarkkitehti (kyllä, täällä oli sellainen) Guðjón Samúelsson, jonka (betonista) kädenjälkeä on vaikea olla huomaamatta Reykjavíkissa. Hallgrímskirkja, kaupunginteatteri, Sundhöllin, katolinen kirkko, useat museot, hotellit, yliopiston päärakennus ja monet muut rakennukset ovat Guðjónin suunnittelemia.
Tuohon aikaan aamusta uimahallilta löytyi pari vaihtaria ja kymmenittäin eläkeläisiä. Vanhuksia nostamassa puntteja altaan vieressä, vanhuksia kauhomassa allasta edestakaisin, vanhuksia kuumavesialtaassa venyttelemässä (mukaan lukien vuokraemäntäni). Respect.
1930-luvulla rakennettu Sundhöllin on ihana rakennus. Halli on vanhojen reykjavikilaisten kokoontumispaikka ja vakkarit saapuvat sinne kuulemma heti kun paikka aukeaa puoli seitsemältä. Myöhemmin paikalle tulee koululaisia ja illalla töissäkäyviä, mutta aamulla paikka on vanhusten. Aiheesta on tehty jopa lyhytdokumentti Höllin (The Palace), jonka harmikseni missasin Reykjavík International Film Festivalilla syyskuussa.
Itse ihailin aikani tähtitaivasta katolla olevasta porealtaasta kunnes menimme sisälle uimaan. Neljänneskilometri kuulostaa pidemmältä kuin 250 metriä, eikö vain? Kello kahdeksan noin kymmenen eläkeläistä marssi pienempään altaaseen ja aloitti ohjatun vesijumpan valssimusiikin tahdissa, sekä mummot että papat. Upeaa! Sinne he jäivät, kun lähdimme takaisin pukuhuoneeseen.
Kello oli kymmenen kun olin takaisin kotona kahvilassa ahmitun aamupalan jälkeen. Oli yhä pimeä.
P.S. Alla tuon Höllin-dokkarin traileri sekä Islannin euroviisuedustaja Hera Björkin Sundhöllinissä kuvattu musavideo.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Sunnuntain jännittävät seikkailut
Olen viettänyt viikonlopun suurelta osin yliopistolla. Opiskeluun on kuulunut säärystimien neulontaa kakun kera ja siitä vartin taukoja esseen parissa.
Tänään yliopiston kahvilat olivat kiinni. Viiden aikoihin, kun olimme ahkeroineet tietokoneluokassa jo lähes puoli tuntia, iski tarve kahville. Koska Háskólatorgilta ei löytynyt mitään kahviin viittaavaa, lähdimme viereiseen Gimli-rakennukseen. Ei kahviautomaattia. Käytävää pitkin Oddiin. Alakerrassa tyhjä termari ja yksi likainen muki. Toisessa kerroksessa bingo! Kahviautomaatti ja kolikoitakin oli mukana enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei yhtään mukia. Ei edes pahvista. Harkitsin hiipimistä kiinni olleen kahvilan keittiön puolelle, jossa näkyi pari likaista kuppia. Mutta tiskiaine oli lukkojen takana.
Kolmanteen kerrokseen. Taas kasa likaisia mukeja ja tyhjiä pitsalaatikoita sekä häiritsevän paljon ihmisiä opiskelemassa sunnuntaina. Suunta kohti seuraavaa taloa, Lögbergiä. Ei automaattia alakerrassa. Hissillä neloseen, kerros kerrallaan alas, hipsimistä pitkin hämäriä käytäviä. Ei kahvista tietoakaan, vain pari pepsiautomaattia.
Tässä vaiheessa loppuivat yhdyskäytävät ja päätimme lähteä parin sadan metrin päähän Háskólabíóon eli leffateatteriin. Näytti kovin autiolta, mutta ovet aukesivat ja kipitimme innoissamme kassalle.
"Onko teillä kahvia?" "Ei."
Mikä neuvoksi? Shellin simpukkalogo loisti pimeydessä kadun päässä. Sinne siis, onhan sielläkin pöytiä tai jotain. Oli kyllä, samoin kamalin haju mihin olen törmännyt, yhdistelmä härskiintynyttä hodaria ja bensaa. Mutta kahviautomaatti surisi nurkassa. Ei muuta kuin muki kouraan ja kipitys takaisin Háskolabíóon juomaan (siinä vaiheessa hieman kylmettynyttä) kahvia. Ah.
Näin jännittävää tänään. Ensi sunnuntaina termari mukaan.
Tänään yliopiston kahvilat olivat kiinni. Viiden aikoihin, kun olimme ahkeroineet tietokoneluokassa jo lähes puoli tuntia, iski tarve kahville. Koska Háskólatorgilta ei löytynyt mitään kahviin viittaavaa, lähdimme viereiseen Gimli-rakennukseen. Ei kahviautomaattia. Käytävää pitkin Oddiin. Alakerrassa tyhjä termari ja yksi likainen muki. Toisessa kerroksessa bingo! Kahviautomaatti ja kolikoitakin oli mukana enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei yhtään mukia. Ei edes pahvista. Harkitsin hiipimistä kiinni olleen kahvilan keittiön puolelle, jossa näkyi pari likaista kuppia. Mutta tiskiaine oli lukkojen takana.
Kolmanteen kerrokseen. Taas kasa likaisia mukeja ja tyhjiä pitsalaatikoita sekä häiritsevän paljon ihmisiä opiskelemassa sunnuntaina. Suunta kohti seuraavaa taloa, Lögbergiä. Ei automaattia alakerrassa. Hissillä neloseen, kerros kerrallaan alas, hipsimistä pitkin hämäriä käytäviä. Ei kahvista tietoakaan, vain pari pepsiautomaattia.
Tässä vaiheessa loppuivat yhdyskäytävät ja päätimme lähteä parin sadan metrin päähän Háskólabíóon eli leffateatteriin. Näytti kovin autiolta, mutta ovet aukesivat ja kipitimme innoissamme kassalle.
"Onko teillä kahvia?" "Ei."
Mikä neuvoksi? Shellin simpukkalogo loisti pimeydessä kadun päässä. Sinne siis, onhan sielläkin pöytiä tai jotain. Oli kyllä, samoin kamalin haju mihin olen törmännyt, yhdistelmä härskiintynyttä hodaria ja bensaa. Mutta kahviautomaatti surisi nurkassa. Ei muuta kuin muki kouraan ja kipitys takaisin Háskolabíóon juomaan (siinä vaiheessa hieman kylmettynyttä) kahvia. Ah.
Näin jännittävää tänään. Ensi sunnuntaina termari mukaan.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Sunnuntai numeroina
2 viikonloppua koomailua Reykjavíkissa ja tajusin, että hemmetti, kohtahan täältä joutuu pois. Päätin toteuttaa sen jutun, mistä olin haaveillut jo ennen tänne tuloa: snorklaamisen mannerlaattojen yhtymäkohdassa.
-5 oli ilman lämpötila ja sää upean aurinkoinen ja kirkas, kun lähdimme minibussilla kohti þingvellirin luonnonpuistoa. Pieni tuuri kävi, koska edellisenä päivänä riehui mukava lumimyrsky.
6 kaveria olin saanut houkuteltua mukaan.
2 kansallisuuden yhdistelmä oli oppaamme mukaan ensimmäinen laatuaan hänen retkillään: espanjalais-suomalainen.
3 kerrosta vaatteita päätyi päälle ennen kuin lähdimme tallustamaan kohti vettä. Omat ohuet vaatteet, lämpöpuku, (joka päällä muistutin erehdyttävästi Kimi Räikköstä) ja kuivapuku, jonka pukemiseen tarvittiin talkkia kourallinen jos toinenkin.
2 astetta oli veden lämpötila. Silfra, jossa mannerlaattojen yhtymäkohta on, ei koskaan jäädy, pieni virtaus jäätiköltä pitää siitä huolen. Kuivapuku päällä ei vedessä tarvinnut kuin lillua ja veden virtaus vei mukanaan. Alla ei näkynyt mitään elämää, ei kasveja, ei kaloja. Ja silti oli niin kaunista. Auringonsäteet valaisivat kivenlohkareita ja turkoosi vesi oli niin kirkasta, että alas näkyi kymmeniä metrejä. Kun nousi takaisin maanpinnalle upeisiin vuoristomaisemiin, ei olisi uskonut, että veden alla on valkoinen hiekkalaguuni.
1-2 senttiä etääntyvät mannerlaatat vuosittain. Olihan sitä pakko koskettaa samaan aikaan Eurooppaa ja Amerikkaa, kun vielä yletti.
30 vuotta kuluu, ennen kuin vesi on suodattunut vulkaanisten kivien läpi jäätiköltä. Siksi se on tosi puhdasta (ja tosi hyvää).
40 minuuttia vedessä ja oli avantouimarillakin vähän vilu ja hirveä vessahätä.
15 minuuttia meni vielä ennen kuin riuhdoin itseni kuivapuvusta ja ryntäsin pusikkoon.
3 metriä korkealle kivenlohkareelle ensin. Sieltä hyppäsimme jäätävään veteen kallioiden väliin.
3:een piti ensin laskea, sillä en ole hypännyt noin korkealta sitten yläasteen. Tiedän, en ole ehkä rohkeimmasta päästä.
1/2 minuuttia ilman huppua ja märät hiukseni olivat jäätyneet hurmaaville rastapuikoille.
1 kupillinen kaakaota kuitenkin lämmitti.
4 onnekasta automatkustajaa syrjätiellä ilahtui varmasti, kun allekirjoittanut hyppi keskellä tietä leggingsit nilkoissa kaakaokuppi kädessä ja yritti väistää yllättävää liikenneruuhkaa.
42 astetta oli seuraavan veden lämpötila, johon pulahdin, Reykjavíkin Sundhöllin-uimahallin katolla.
2 tuntia lillumista saattoi olla hieman liioittelua.
50 vuoden päästä odottava ryppyisyysaste on nyt testattu.
10 on ehdottomasti arvosana viime sunnuntaille!
-5 oli ilman lämpötila ja sää upean aurinkoinen ja kirkas, kun lähdimme minibussilla kohti þingvellirin luonnonpuistoa. Pieni tuuri kävi, koska edellisenä päivänä riehui mukava lumimyrsky.
6 kaveria olin saanut houkuteltua mukaan.
2 kansallisuuden yhdistelmä oli oppaamme mukaan ensimmäinen laatuaan hänen retkillään: espanjalais-suomalainen.
3 kerrosta vaatteita päätyi päälle ennen kuin lähdimme tallustamaan kohti vettä. Omat ohuet vaatteet, lämpöpuku, (joka päällä muistutin erehdyttävästi Kimi Räikköstä) ja kuivapuku, jonka pukemiseen tarvittiin talkkia kourallinen jos toinenkin.
2 astetta oli veden lämpötila. Silfra, jossa mannerlaattojen yhtymäkohta on, ei koskaan jäädy, pieni virtaus jäätiköltä pitää siitä huolen. Kuivapuku päällä ei vedessä tarvinnut kuin lillua ja veden virtaus vei mukanaan. Alla ei näkynyt mitään elämää, ei kasveja, ei kaloja. Ja silti oli niin kaunista. Auringonsäteet valaisivat kivenlohkareita ja turkoosi vesi oli niin kirkasta, että alas näkyi kymmeniä metrejä. Kun nousi takaisin maanpinnalle upeisiin vuoristomaisemiin, ei olisi uskonut, että veden alla on valkoinen hiekkalaguuni.
1-2 senttiä etääntyvät mannerlaatat vuosittain. Olihan sitä pakko koskettaa samaan aikaan Eurooppaa ja Amerikkaa, kun vielä yletti.
30 vuotta kuluu, ennen kuin vesi on suodattunut vulkaanisten kivien läpi jäätiköltä. Siksi se on tosi puhdasta (ja tosi hyvää).
40 minuuttia vedessä ja oli avantouimarillakin vähän vilu ja hirveä vessahätä.
15 minuuttia meni vielä ennen kuin riuhdoin itseni kuivapuvusta ja ryntäsin pusikkoon.
3 metriä korkealle kivenlohkareelle ensin. Sieltä hyppäsimme jäätävään veteen kallioiden väliin.
3:een piti ensin laskea, sillä en ole hypännyt noin korkealta sitten yläasteen. Tiedän, en ole ehkä rohkeimmasta päästä.
1/2 minuuttia ilman huppua ja märät hiukseni olivat jäätyneet hurmaaville rastapuikoille.
1 kupillinen kaakaota kuitenkin lämmitti.
4 onnekasta automatkustajaa syrjätiellä ilahtui varmasti, kun allekirjoittanut hyppi keskellä tietä leggingsit nilkoissa kaakaokuppi kädessä ja yritti väistää yllättävää liikenneruuhkaa.
42 astetta oli seuraavan veden lämpötila, johon pulahdin, Reykjavíkin Sundhöllin-uimahallin katolla.
2 tuntia lillumista saattoi olla hieman liioittelua.
50 vuoden päästä odottava ryppyisyysaste on nyt testattu.
10 on ehdottomasti arvosana viime sunnuntaille!
lauantai 13. marraskuuta 2010
24 h
4.00 Juoksen Vantaalla pimeitä katuja pitkin hätääntyneenä. Enää kolme tuntia aikaa nukkua ennen kuin lähden Vestmannasaarille. Apua, pakko päästä nukkumaan, aika hupenee!
5.45 Herään. Olen nukkunut neljä tuntia ennen kuin herätyskello soi ja olen lähdössä Vestmannasaarille.
6.30 Seison kirkon edessä pukeutuneena kuin ydintalveen eikä sekään tunnu riittävän. Onneksi kyyti kaartaa eteen ajallaan.
7.15 Katson takapenkiltä auton ikkunasta ulos. Vihreät revontulet välkehtivät tähtikirkkaalla taivaalla ja pimeydessäkin vuorien lumi hohtaa valkoisena. Voiko maailma olla näin kaunis?
9.00 Olemme lautalla. Voiko 40 minuuttia paremmin viettää kuin virkkaamalla ja syömällä voileipää?
9.40 Vestmannasaarien Heimaeylla, pääsaarella, jylhät vihreät kalliot nousevat merestä, kaukana siintää valkoinen jäätikkö. Maa on vihreää ja punaista. Iso osa saaresta on ollut olemassa vasta vuodesta 1973, jolloin Eldfell (sananmukaisesti käännettynä tulivuori) purkautui ja laava jätti alleen paljon taloja mutta myös muodosti uuden osan saareen.
11.00 Eldfellin huipulla kuumottaa. Upeita maisemia on hyvä ihailla istumalla tulivuorella, sillä takapuolta lämmittää mukavasti. Jos kaivaisi metrin syvän kuopan, olisi maan lämpötila jo 400 astetta.
11.05 Sydämeni jättää lyönnin välistä kun tunnen takapuoleni alla tärinää istuessani aktiivisella tulivuorella. Kännykkääni tulee tekstiviesti.
12.00 On keskipäivä ja aurinko on edelleen matalalla. Kävelemme laavakentällä, johon laava on muodostanut isoja luolia.
13.00 Kaupunki on aivan ihana. Vaikka se on pieni, siellä on kaikki tarpeellinen. Ja paljon saaria kesäisin asuttavien lunnilintujen kuvia. Lunni juomassa kaljaa. Lunni syömässä hodaria. Syömme leipomossa lounasta. Ja kakkua.
14.00 Laavan jyräämä talo, jonka betonikatto on romahtanut ja metallirakenteet vääntyneet laavan kuumuudesta on vaikuttava näky. Nähtävyys sijaitsee jonkun onnekkaamman talon takapihalla.
14.15 Kävelemme Pompeihin eli laavakentälle, johon on merkitty, missä taloja sijaitsi ennen kuin ne hautautuivat kymmeniä metrejä laavan alle.
14.30 Miten olisi pieni, rento perjantaikävely ennen lautan lähtöä?
14.50 Puristan rispaantunutta köyttä ja yritän kivuta jyrkän kallion seinämää sen avulla enkä katso alas laaksoon. Olemme aivan liian korkealla sitä varten.
15.30 Huipulla! Äkkijyrkän kiviseinämän alla aallot vaahtoavat, toisella puolella kaupungin talot näyttävät legopalikoilta. Pudotusta mereen on useita kymmeniä metrejä ja tuuli valtava, joten konttaan paikasta toiseen. Ihan kuin Blytonin Viisikoissa, paitsi että en muista kirjoissa kenenkään käden osuneen (onneksi kuivuneisiin) lunninkakkakasoihin.
16.00 Alhaalla! Heitän sormikkaani huoltoaseman roskikseen. Ne ovat valkoiset köydenpalasista ja kuluneet pienille rei'ille. Alastulo oli…mielenkiintoinen.
16.10 Satoja lokkeja lentää kalatehtaan vieressä meren yllä. Syykin selviää pian, kun verenpunaiset aallot lyövät kiviin.
16.20 Ostamme liput lautalle. Ai auto ei mahdu mukaan? Menomatkalla autoja oli neljä. Nyt muutama enemmän. Olemme jonotussijalla.
16.30 Ai auto mahtuukin mukaan? Hysteria on huipussaan työntekijöiden iloksi kun saamme auton ajettua lautalle.
17.00 Pezejä, keksejä, porkkanoita ja kaakaota laivan kahviossa.
17.40 Satamassa on aivan kuin silloin kun lähdimme saarille. Pilkkopimeää.
19.30 Hello Reykjavík! Kiitän ihanaa matkaseuruetta, reissu oli mahtavan onnistunut. Kävelen kaupan kautta kotiin pestopurkki kädessä.
20.00 Hello lämmin suihku!
21.00 Pestopasta.
22.00 Tekstiviesti entiseltä kämppikseltä. Tällä kertaa en saa värinästä paniikkia, koska istun vain omalla sängylläni enkä tulivuorella. Pikkujoulut ovat kuulemma vauhdissa.
22.30 Pikkujoulut tosiaan ovat vauhdissa. Olleet jo kello seitsemästä. Vanhan guesthouseni keittiö on tupaten täynnä ihmisiä ja tyhjiä pulloja.
1.00 Kävely keskustaan baariin laulaen Serranojen tunnaria espanjalaisseurassa tottakai. Ja vähän myös Naapureita Madridissa.
2.00 Kalliilla korjatut kenkäni muistuttavat taas rekan ajamia, mutta ei sen väliä. Ei niihin ehdi keskittyä, kun yrittää selviytyä hengissä tanssilattialla.
3.15 Kotimatka ei ole onneksi turhan pitkä.
4.00 Nukun.
5.45 Herään. Olen nukkunut neljä tuntia ennen kuin herätyskello soi ja olen lähdössä Vestmannasaarille.
6.30 Seison kirkon edessä pukeutuneena kuin ydintalveen eikä sekään tunnu riittävän. Onneksi kyyti kaartaa eteen ajallaan.
7.15 Katson takapenkiltä auton ikkunasta ulos. Vihreät revontulet välkehtivät tähtikirkkaalla taivaalla ja pimeydessäkin vuorien lumi hohtaa valkoisena. Voiko maailma olla näin kaunis?
9.00 Olemme lautalla. Voiko 40 minuuttia paremmin viettää kuin virkkaamalla ja syömällä voileipää?
9.40 Vestmannasaarien Heimaeylla, pääsaarella, jylhät vihreät kalliot nousevat merestä, kaukana siintää valkoinen jäätikkö. Maa on vihreää ja punaista. Iso osa saaresta on ollut olemassa vasta vuodesta 1973, jolloin Eldfell (sananmukaisesti käännettynä tulivuori) purkautui ja laava jätti alleen paljon taloja mutta myös muodosti uuden osan saareen.
11.00 Eldfellin huipulla kuumottaa. Upeita maisemia on hyvä ihailla istumalla tulivuorella, sillä takapuolta lämmittää mukavasti. Jos kaivaisi metrin syvän kuopan, olisi maan lämpötila jo 400 astetta.
11.05 Sydämeni jättää lyönnin välistä kun tunnen takapuoleni alla tärinää istuessani aktiivisella tulivuorella. Kännykkääni tulee tekstiviesti.
12.00 On keskipäivä ja aurinko on edelleen matalalla. Kävelemme laavakentällä, johon laava on muodostanut isoja luolia.
13.00 Kaupunki on aivan ihana. Vaikka se on pieni, siellä on kaikki tarpeellinen. Ja paljon saaria kesäisin asuttavien lunnilintujen kuvia. Lunni juomassa kaljaa. Lunni syömässä hodaria. Syömme leipomossa lounasta. Ja kakkua.
14.00 Laavan jyräämä talo, jonka betonikatto on romahtanut ja metallirakenteet vääntyneet laavan kuumuudesta on vaikuttava näky. Nähtävyys sijaitsee jonkun onnekkaamman talon takapihalla.
14.15 Kävelemme Pompeihin eli laavakentälle, johon on merkitty, missä taloja sijaitsi ennen kuin ne hautautuivat kymmeniä metrejä laavan alle.
14.30 Miten olisi pieni, rento perjantaikävely ennen lautan lähtöä?
14.50 Puristan rispaantunutta köyttä ja yritän kivuta jyrkän kallion seinämää sen avulla enkä katso alas laaksoon. Olemme aivan liian korkealla sitä varten.
15.30 Huipulla! Äkkijyrkän kiviseinämän alla aallot vaahtoavat, toisella puolella kaupungin talot näyttävät legopalikoilta. Pudotusta mereen on useita kymmeniä metrejä ja tuuli valtava, joten konttaan paikasta toiseen. Ihan kuin Blytonin Viisikoissa, paitsi että en muista kirjoissa kenenkään käden osuneen (onneksi kuivuneisiin) lunninkakkakasoihin.
16.00 Alhaalla! Heitän sormikkaani huoltoaseman roskikseen. Ne ovat valkoiset köydenpalasista ja kuluneet pienille rei'ille. Alastulo oli…mielenkiintoinen.
16.10 Satoja lokkeja lentää kalatehtaan vieressä meren yllä. Syykin selviää pian, kun verenpunaiset aallot lyövät kiviin.
16.20 Ostamme liput lautalle. Ai auto ei mahdu mukaan? Menomatkalla autoja oli neljä. Nyt muutama enemmän. Olemme jonotussijalla.
16.30 Ai auto mahtuukin mukaan? Hysteria on huipussaan työntekijöiden iloksi kun saamme auton ajettua lautalle.
17.00 Pezejä, keksejä, porkkanoita ja kaakaota laivan kahviossa.
17.40 Satamassa on aivan kuin silloin kun lähdimme saarille. Pilkkopimeää.
19.30 Hello Reykjavík! Kiitän ihanaa matkaseuruetta, reissu oli mahtavan onnistunut. Kävelen kaupan kautta kotiin pestopurkki kädessä.
20.00 Hello lämmin suihku!
21.00 Pestopasta.
22.00 Tekstiviesti entiseltä kämppikseltä. Tällä kertaa en saa värinästä paniikkia, koska istun vain omalla sängylläni enkä tulivuorella. Pikkujoulut ovat kuulemma vauhdissa.
22.30 Pikkujoulut tosiaan ovat vauhdissa. Olleet jo kello seitsemästä. Vanhan guesthouseni keittiö on tupaten täynnä ihmisiä ja tyhjiä pulloja.
1.00 Kävely keskustaan baariin laulaen Serranojen tunnaria espanjalaisseurassa tottakai. Ja vähän myös Naapureita Madridissa.
2.00 Kalliilla korjatut kenkäni muistuttavat taas rekan ajamia, mutta ei sen väliä. Ei niihin ehdi keskittyä, kun yrittää selviytyä hengissä tanssilattialla.
3.15 Kotimatka ei ole onneksi turhan pitkä.
4.00 Nukun.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Join tänään kahvia.
Rakastan sunnuntaisin lorvia kahvilassa. Niin rakastaa loputkin Reykjavíkista. Se muistui mieleeni tosin vasta, kun kiersin tänään kuppilasta toiseen vain todetakseni jokaisen kahvittelupaikan olevan tupaten täynnä. Lopulta päädyin naapuriini Mál og Menning -kirjakaupan yläkerran kahvilaan, josta löysin tuurilla tyhjän tuolin.
Jälkeeni seinän viereen muodostui jono. Ei jono tiskille vaan odottamaan vapautuvia pöytiä. Se voi muodostua pitkäksi odotukseksi, sillä täällä ei vain huitaista kaffia naamaan ja jatketa matkaa. Siitä pitää huolen kirjakauppa.
Tiedättehän ne laput suomalaiskauppojen lehtihyllyillä, joissa muistutetaan, että lehti pitää ostaa, jotta sitä saa selailla. Ja jos sattuu liian kauan silmäilemään yhtä lehteä, myyjä on jo koputtamassa olkapäälle. No, kyllä täälläkin on hyllyissä laput. Laput, joissa kehotetaan ottamaan kerralla "vain" kolme lehteä kahvilaan. Ne luettuaan voi noutaa seuraavan erän.
Kirjahyllyt ovat myös vapaassa käytössä. Ja kuten kahviloissa täällä aina, ostettuaan yhden kahvin voi kuppiaan käydä täyttämässä termarista milloin haluaa. Jos kirjakaupat olisivat auki ympäri vuorokauden tuntuisi tyhmältä maksaa asunnosta vuokraa.
Ainoa asia, mikä sunnuntaissa harmittaa on se, ettei ole lauantai. Silloin monessa kaupassa irtokarkit ovat puoleen hintaan. Todellinen karkkipäivä!
Jälkeeni seinän viereen muodostui jono. Ei jono tiskille vaan odottamaan vapautuvia pöytiä. Se voi muodostua pitkäksi odotukseksi, sillä täällä ei vain huitaista kaffia naamaan ja jatketa matkaa. Siitä pitää huolen kirjakauppa.
Tiedättehän ne laput suomalaiskauppojen lehtihyllyillä, joissa muistutetaan, että lehti pitää ostaa, jotta sitä saa selailla. Ja jos sattuu liian kauan silmäilemään yhtä lehteä, myyjä on jo koputtamassa olkapäälle. No, kyllä täälläkin on hyllyissä laput. Laput, joissa kehotetaan ottamaan kerralla "vain" kolme lehteä kahvilaan. Ne luettuaan voi noutaa seuraavan erän.
Kirjahyllyt ovat myös vapaassa käytössä. Ja kuten kahviloissa täällä aina, ostettuaan yhden kahvin voi kuppiaan käydä täyttämässä termarista milloin haluaa. Jos kirjakaupat olisivat auki ympäri vuorokauden tuntuisi tyhmältä maksaa asunnosta vuokraa.
Ainoa asia, mikä sunnuntaissa harmittaa on se, ettei ole lauantai. Silloin monessa kaupassa irtokarkit ovat puoleen hintaan. Todellinen karkkipäivä!
lauantai 6. marraskuuta 2010
Teinin varoitus, alumiinia ja kauppaketjurunoutta
Pienen maan hienoihin puoliin kuuluu, että kirjallisuuden suuria nimiä vierailee yliopiston luennoilla, koska luennoitsija on luultavasti a) opettanut heitä tai b) opiskellut heidän kanssaan. Piirit ovat pienet. Mutta miten näin pienestä maasta voikin tulla niin mahtavia kirjailijoita!
Ensi viikosta odotan Hallgrímur Helgasonin tapaamista. Teininä raapustin kulttiteos 101 Reykjavíkin etusivulle kuulakärkikynällä "Älä koskaan lue tätä kirjaa. Se on etova." Kirja olisi luultavasti lentänyt roskiin, jos ikinä voisin kirjan roskiin heittää. Vaikutuksen teos joka tapauksessa teki. Myöhemmin uudella lukukierroksella toivoin, että olisin voinut yliviivata teininä kirjoitetut sanat, sillä nautin kirjan mielettömästä kerronnasta. Etovuus on oikeastaan aika hieno tyylikeino. Lue niin tiedät, mistä puhun.
Reilu kuukausi sitten meille oli puhumassa Andri Snær Magnason. Kuulin Andrista ensi kerran viime vuoden DocPointissa, jossa hänen elokuvansa Dreamland esitettiin. Heinäkuussa viikon reissulla Helsingistä Islantiin luin vihdoin myös Dreamland-kirjan, johon dokumentti perustuu. Kirjaa on myyty täällä ihan järjettömät määrät ja se löytyy melkein joka kodin kirjahyllystä. Se on vaikuttavin kirja, johon olen vuosiin tarttunut. Olen fani.
Islannissa kiistellyimpiin puheenaiheesiin kuuluu tuhottomasti energiaa kuluttava alumiiniteollisuus, jota nousukaudella houkuteltiin tänne hullun halvalla energialla. Itä-Islannin jättimäisen Kárahnjúkarin vesivoimalaitoksen tekoallas huuhtoi tieltään korvaamatonta luontoa ja harvinaisia lajeja. Kaikki sen tuottama energia myydään amerikkalaiselle Alcoalle, joka ei kuulu aivan maailman eettisimpiin yrityksiin lievästi sanottuna. Mikä on "puhtaan energian" hinta? Dreamland on kertomus ajasta, jolloin luonnonsuojelijat nähdään maailmassa niin suurena uhkana, että NATO-harjoitus järjestetään terrorismiskenaarion ympärille, jossa luontoaktivistit osoittavat mieltään voimala-alueella. Ihmisoikeuksia polkevien yritysten johtajille hurrataan seisten kyläjuhlissa.
Kirja on ihan järjettömän hienosti kirjoitettu, se argumentoi siteeraamalla mitä järjettömämpiä lausuntoja niin ministereiltä kuin energiaviranomaisiltakin. Ja mikä vaikuttavinta: vaikka Dreamland käsittelee Islantia, ovat sen herättämät kysymykset universaaleja. Mikä on se arvo, jolla luonto voidaan kaupata? Mikä sokaisee ihmiset tekemään aina samoja virheitä?
Dokumentin inspiroimana päätimme lähteä kaverini kanssa Kárahnjúkarin voimalaitokselle ja reissu osuikin sopivasti seuraavalle päivälle Andrin hienon luennon jälkeen. Matkaa seuranneen ryöstöhässäkän vuoksi asia jäi blogissa käsittelemättä, mutta tuosta seikkailusta täytynee tehdä oma postaus.
P.S. Andri on muuten kirjoittanut Bonus-runouttakin perustuen tuohon Islantia hallitsevaan kauppaketjuun, jolla on maailman rumin possulogo. Bonus-runokirjan rakenteena on Danten Jumalainen näytelmä, matka paratiisista hedelmähyllyltä siivousosastolle. Kuulopuheen mukaan Bonuksen perustaja halusi kieltää kirjan julkaisun, mutta kun sai sen myyntiin oman kauppansa hyllylle, teos sai vapautuksen lakitupauhkailuilta. En tiedä, pitääkö tuo tarina paikkansa, mutta se on fakta, että ensimmäinen painos vuonna 1996 myi enemmän kuin bestsellerlistan huiput samana vuonna.
Ensi viikosta odotan Hallgrímur Helgasonin tapaamista. Teininä raapustin kulttiteos 101 Reykjavíkin etusivulle kuulakärkikynällä "Älä koskaan lue tätä kirjaa. Se on etova." Kirja olisi luultavasti lentänyt roskiin, jos ikinä voisin kirjan roskiin heittää. Vaikutuksen teos joka tapauksessa teki. Myöhemmin uudella lukukierroksella toivoin, että olisin voinut yliviivata teininä kirjoitetut sanat, sillä nautin kirjan mielettömästä kerronnasta. Etovuus on oikeastaan aika hieno tyylikeino. Lue niin tiedät, mistä puhun.
Reilu kuukausi sitten meille oli puhumassa Andri Snær Magnason. Kuulin Andrista ensi kerran viime vuoden DocPointissa, jossa hänen elokuvansa Dreamland esitettiin. Heinäkuussa viikon reissulla Helsingistä Islantiin luin vihdoin myös Dreamland-kirjan, johon dokumentti perustuu. Kirjaa on myyty täällä ihan järjettömät määrät ja se löytyy melkein joka kodin kirjahyllystä. Se on vaikuttavin kirja, johon olen vuosiin tarttunut. Olen fani.
Islannissa kiistellyimpiin puheenaiheesiin kuuluu tuhottomasti energiaa kuluttava alumiiniteollisuus, jota nousukaudella houkuteltiin tänne hullun halvalla energialla. Itä-Islannin jättimäisen Kárahnjúkarin vesivoimalaitoksen tekoallas huuhtoi tieltään korvaamatonta luontoa ja harvinaisia lajeja. Kaikki sen tuottama energia myydään amerikkalaiselle Alcoalle, joka ei kuulu aivan maailman eettisimpiin yrityksiin lievästi sanottuna. Mikä on "puhtaan energian" hinta? Dreamland on kertomus ajasta, jolloin luonnonsuojelijat nähdään maailmassa niin suurena uhkana, että NATO-harjoitus järjestetään terrorismiskenaarion ympärille, jossa luontoaktivistit osoittavat mieltään voimala-alueella. Ihmisoikeuksia polkevien yritysten johtajille hurrataan seisten kyläjuhlissa.
Kirja on ihan järjettömän hienosti kirjoitettu, se argumentoi siteeraamalla mitä järjettömämpiä lausuntoja niin ministereiltä kuin energiaviranomaisiltakin. Ja mikä vaikuttavinta: vaikka Dreamland käsittelee Islantia, ovat sen herättämät kysymykset universaaleja. Mikä on se arvo, jolla luonto voidaan kaupata? Mikä sokaisee ihmiset tekemään aina samoja virheitä?
Dokumentin inspiroimana päätimme lähteä kaverini kanssa Kárahnjúkarin voimalaitokselle ja reissu osuikin sopivasti seuraavalle päivälle Andrin hienon luennon jälkeen. Matkaa seuranneen ryöstöhässäkän vuoksi asia jäi blogissa käsittelemättä, mutta tuosta seikkailusta täytynee tehdä oma postaus.
P.S. Andri on muuten kirjoittanut Bonus-runouttakin perustuen tuohon Islantia hallitsevaan kauppaketjuun, jolla on maailman rumin possulogo. Bonus-runokirjan rakenteena on Danten Jumalainen näytelmä, matka paratiisista hedelmähyllyltä siivousosastolle. Kuulopuheen mukaan Bonuksen perustaja halusi kieltää kirjan julkaisun, mutta kun sai sen myyntiin oman kauppansa hyllylle, teos sai vapautuksen lakitupauhkailuilta. En tiedä, pitääkö tuo tarina paikkansa, mutta se on fakta, että ensimmäinen painos vuonna 1996 myi enemmän kuin bestsellerlistan huiput samana vuonna.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Sofia tapaamassa
Hassua, että keskeltä Atlanttia löytyy ihania suomalaisia. Tai ei se niin ihmeellistä ole kuin se, että olen tutustunut niistä kahteen aivan erityisen ihanaan. Sumiseuroissamme ei ole koskaan tylsää. Ja yksi asia on sen lisäksi varmaa: kakkua syödään aina. Tänään otin tauon epätoivoisesta esseen väkertämisestä yhdeksän tuntia ennen deadlinea ja lähdin tapaamaan sumityttöjä. Toisin sanoen söimme suklaajuustokakkua ja yllättäen viereiset pöydät tyhjenivät (jälleen) kahvilassa. Se ei varmaan johdu naurunremakoista tai yleisestä hysteriasta, joka tuntuu meitä seuraavan. Syytän sokerihumalaa.
Harvojen ihmisten kanssa voi puhua kakuista pari tuntia putkeen ja yhdistää leivonnaisia aiheeseen kuin aiheeseen. Päivän tapaamiseen kuului pakollisen kakun lisäksi myös Suomi-ekskursio Eymundssonin kirjakauppaan, jossa Sofi Oksanen oli kirjoittamassa nimmareita Hreinsuniin eli Puhdistukseen (jossa muuten on ihan mielettömän hienot kannet. Mallia siitä, suomalaiset kirjantekijät!). Juuri kun olimme kirjanostojahkailun jälkeen hakemassa nimmaria lahjakirjaan, Sofi käveli takahuoneeseen, joten ajoitus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi myös katosta roikkuneen mainoksen kanssa, jota Sofi koristi, sai hienoja kaverikuvia. Ja saimme sitten nimmarinkin opukseen työntekijän avustamana ja lopulta melkein vahingossa varastimme kirjan. Ai niin, pitääkö kaupoissa nykyään maksaa tavaroista? Se muistui mieleen ennen ulko-ovea, joten tapaaminen ei päättynyt putkaan.Vaikka voisihan toivotonta esseen kirjoittamista huonossa tekstissä nimittää henkiseksi putkaksi. Mutta se olisi jo todella syvältä sellainen teksti, joten en nimitä sitä siksi, ainakaan julkisesti.
Mutta se kirottu essee on valmis. Tai ei valmis mutta opettajalle lähetetty. No, onpahan taas jotain uutta mitä hävetä.
Harvojen ihmisten kanssa voi puhua kakuista pari tuntia putkeen ja yhdistää leivonnaisia aiheeseen kuin aiheeseen. Päivän tapaamiseen kuului pakollisen kakun lisäksi myös Suomi-ekskursio Eymundssonin kirjakauppaan, jossa Sofi Oksanen oli kirjoittamassa nimmareita Hreinsuniin eli Puhdistukseen (jossa muuten on ihan mielettömän hienot kannet. Mallia siitä, suomalaiset kirjantekijät!). Juuri kun olimme kirjanostojahkailun jälkeen hakemassa nimmaria lahjakirjaan, Sofi käveli takahuoneeseen, joten ajoitus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi myös katosta roikkuneen mainoksen kanssa, jota Sofi koristi, sai hienoja kaverikuvia. Ja saimme sitten nimmarinkin opukseen työntekijän avustamana ja lopulta melkein vahingossa varastimme kirjan. Ai niin, pitääkö kaupoissa nykyään maksaa tavaroista? Se muistui mieleen ennen ulko-ovea, joten tapaaminen ei päättynyt putkaan.Vaikka voisihan toivotonta esseen kirjoittamista huonossa tekstissä nimittää henkiseksi putkaksi. Mutta se olisi jo todella syvältä sellainen teksti, joten en nimitä sitä siksi, ainakaan julkisesti.
Mutta se kirottu essee on valmis. Tai ei valmis mutta opettajalle lähetetty. No, onpahan taas jotain uutta mitä hävetä.
lauantai 30. lokakuuta 2010
Vastauksia ja kysymyksiä
Kyllä.
Voiko pesukoneen ohjelma kestää yli kaksi tuntia? Voiko pyykkiä olla niin paljon, että yksi kerta ei riitä?
Voiko vahingossa tehdä filmille kuvatessa sellaisen virheen kelauksessa, että saa aikaan hienoimpia kuvakollaaseja ikinä? Voiko itkettää kun niitä katsellessa muistuu mieleen elämän hienoimpia hetkiä?
Voiko esseen tekoa lykätä, jotta pääsisi taas yöllä yliopistolle näpyttelemään turvallisuussuunnitelmista kuunnellen Regina Spektoria, koska yöopiskelusta tulee ihanan nostalginen fiilis?
Onko siellä taas paljon muita ihmisiä? Onko se vähän outoa?
Voiko itsestään olla ylpeä, kun saa kolmen kuukauden jahkailun jälkeen ostettua muistikortinlukijan?
Voiko väsyttää vaikka nukkuu yli 12 tuntia?
Voiko neulominen aiheuttaa vakavan addiktion?
Ei.
Onko montaa asiaa maailmassa yhtä kaunista kuin vaahtopäinen meri Reykjavíkin edustalla?
Onko väärin fiilistellä yhä Glen Hansardin ääntä ja olla varma, ettei yhtä vahvaa ääntä ole kuullut varmaan koskaan ennen torstaista keikkaa?
Onko normaalia vieläkin hihitellä Glenin kertomukselle siitä, kun hän oli ostanut teininä goottityttöystävälleen joululahjaksi hautapaikan, polvistunut viereen ja kysynyt: "Will you be buried with me?"?
Onko oikein, että aika juoksee läpi sormien, kun elämästä nauttii?
Voiko kyllästyä kappaleeseen, jos kuuntelee sitä repeatilla joka päivä monta tuntia?
Voiko pesukoneen ohjelma kestää yli kaksi tuntia? Voiko pyykkiä olla niin paljon, että yksi kerta ei riitä?
Voiko vahingossa tehdä filmille kuvatessa sellaisen virheen kelauksessa, että saa aikaan hienoimpia kuvakollaaseja ikinä? Voiko itkettää kun niitä katsellessa muistuu mieleen elämän hienoimpia hetkiä?
Voiko esseen tekoa lykätä, jotta pääsisi taas yöllä yliopistolle näpyttelemään turvallisuussuunnitelmista kuunnellen Regina Spektoria, koska yöopiskelusta tulee ihanan nostalginen fiilis?
Onko siellä taas paljon muita ihmisiä? Onko se vähän outoa?
Voiko itsestään olla ylpeä, kun saa kolmen kuukauden jahkailun jälkeen ostettua muistikortinlukijan?
Voiko väsyttää vaikka nukkuu yli 12 tuntia?
Voiko neulominen aiheuttaa vakavan addiktion?
Ei.
Onko montaa asiaa maailmassa yhtä kaunista kuin vaahtopäinen meri Reykjavíkin edustalla?
Onko väärin fiilistellä yhä Glen Hansardin ääntä ja olla varma, ettei yhtä vahvaa ääntä ole kuullut varmaan koskaan ennen torstaista keikkaa?
Onko normaalia vieläkin hihitellä Glenin kertomukselle siitä, kun hän oli ostanut teininä goottityttöystävälleen joululahjaksi hautapaikan, polvistunut viereen ja kysynyt: "Will you be buried with me?"?
Onko oikein, että aika juoksee läpi sormien, kun elämästä nauttii?
Voiko kyllästyä kappaleeseen, jos kuuntelee sitä repeatilla joka päivä monta tuntia?
tiistai 26. lokakuuta 2010
Avara luonto
Ehkä on ihan hyvä, että välillä myrskyää niin kuin eilen. Niin, että tuntuu siltä, että jos tuulisi yhtään kovempaa kävisi kuin Maija Poppaselle, tosin ilman sateenvarjoa. (Eikä ainakaan leffaversiossa muistaakseni satanut vaakatasossa lunta tai vettä.) Koska silloin ainakaan ei tule kiire yliopistolle, jos ainoa toive on päästä sisätiloihin mahdollisimman pian, mieluiten vähän juosten.
Koska kun aamu on kirkas, tyyni ja lämpötila siedettävä, matka kotiovelta luennolle voi olla harvinaisen pitkä. Kun pysähtyy katsomaan aamuvenyttelyjä tekeviä kissoja, silittämään niitä katteja, jotka uskaltautuvat lähelle ja varmistamaan, ettei yksi uhkarohkeista jää auton alle. Kun pysähtyy ihastelemaan lammen jäällä nukkuvia joutsenia, niiden takana nouseva, punertava aurinko.
Yliopistolla luontohavainnot jatkuivat paperilla. Opintoni kun pyörivät poliittisen historian ympärillä ja Islannin Venäjä on turska: kalastus vaikuttaa ja on vaikuttanut melkeinpä kaikkiin tätä maata koskeviin ulkopoliittisiin päätöksiin. Surkea aasinsilta, tiedän, mutta onneksi sillassakin on aasi luontoteemaan liittyen. Ja aasinsiltaan on syynsä: nyt kun olen tähän kirjoittanut pari sanaa opinnoistani, voin hyvillä mielin lähteä uimaan sen sijaan, että kirjoittaisin esseetä, jonka deadline uhkaavasti lähestyy, eikö vain?
Muuten, tyynestä ja aurinkoisesta säästä huolimata voisi muistaa, ettei tämä ole normaalia ja sopia jatkossa tapaamiset jonnekin muualle kuin Hallgrímskirkjan eteen, Reykjavíkin tuulisimmalle paikalle. Eilisestä viisastuneena.
Koska kun aamu on kirkas, tyyni ja lämpötila siedettävä, matka kotiovelta luennolle voi olla harvinaisen pitkä. Kun pysähtyy katsomaan aamuvenyttelyjä tekeviä kissoja, silittämään niitä katteja, jotka uskaltautuvat lähelle ja varmistamaan, ettei yksi uhkarohkeista jää auton alle. Kun pysähtyy ihastelemaan lammen jäällä nukkuvia joutsenia, niiden takana nouseva, punertava aurinko.
Yliopistolla luontohavainnot jatkuivat paperilla. Opintoni kun pyörivät poliittisen historian ympärillä ja Islannin Venäjä on turska: kalastus vaikuttaa ja on vaikuttanut melkeinpä kaikkiin tätä maata koskeviin ulkopoliittisiin päätöksiin. Surkea aasinsilta, tiedän, mutta onneksi sillassakin on aasi luontoteemaan liittyen. Ja aasinsiltaan on syynsä: nyt kun olen tähän kirjoittanut pari sanaa opinnoistani, voin hyvillä mielin lähteä uimaan sen sijaan, että kirjoittaisin esseetä, jonka deadline uhkaavasti lähestyy, eikö vain?
Muuten, tyynestä ja aurinkoisesta säästä huolimata voisi muistaa, ettei tämä ole normaalia ja sopia jatkossa tapaamiset jonnekin muualle kuin Hallgrímskirkjan eteen, Reykjavíkin tuulisimmalle paikalle. Eilisestä viisastuneena.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Torstai
Silloin tällöin on hyvä päättää lintsata. Hyvä ottaa paikallisbussi Hveragerðiin: kylään, joka on täynnä kasvihuoneita, koska se on rakennettu geotermiselle alueelle, jossa maasta pursuavaa lämpöä riittää. Kävellä vuorelle, ihastella tuulessa jäätyneitä heiniä ja maassa pulppuavia mutalammikoita, seistä höyrypilvessä, kahlata lämpimän puron yli pienessä pakkasessa, heittää vaatteet pois ja hypätä kuumaan jokeen jäätävän vuoristotuulen puhaltaessa korvissa, lillua vedessä katsellen upeita lumisia vuorenhuippuja, yrittää pukeutua kohmeisin sormin, pitää kahta pipoa päässä, todeta ettei elämä voisi olla ihanampaa mitenkään, syödä kohmeista leipää auringon paisteessa, juoda huoltoasemalla ilmaista kahvia ja huomata bussissa, että ympyrä aina sulkeutuu (varhaisteini huudattamassa korvalappustereoista biisejä ensimmäiseltä cd:ltäni) ja lopettaa päivä suklaakakkujen sekä teen kera. Hyvä torstai.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Airwaves
Keskiviikosta sunnuntaihin elämäni pyöri Iceland Airwavesin ympärillä. Kyseessä on festari, jonka ansiosta Reykjavík pakkautuu täyteen ihmisiä ja mahtavaa musiikkia ei pääse pakoon. Sitä on laidasta laitaan, punkista elektroon ja ties mihin. Rannekkeella pääsee sisään kaikkiin keikkapaikkoina toimiviin lukuisiin baareihin.
Tai pääsee ja pääsee. Jonotin sateessa. Paljon. Tuulessa. Litimärkänä. Sillä ranneke ei vielä takaa pääsyä mihinkään, jos kaikki muutkin festarikävijät ovat päättäneet tunkea samalle keikalle. Seabear on kuitenkin ainoa, joka jäi tämän takia näkemättä. Näin kuitenkin Sin Fangin. Tai näkeminen on ehkä liikaa sanottu. Näin hikisen kaksimetrisen selän ja kuulin Sin Fangia.
Reptilicus. Mikä nimi, mikä bändi. Pääjehu aurinkolaseissa, keyboard matkalaukun päällä, kokeellisen elektromekastuksen päälle hevikarjuntaa harrastaneet identtiset kaksoset, jotka osuutensa jälkeen tyynesti pakkasivat koneensa ja johtonsa laukkuun muiden jatkaessa keikkaa. Vain Reykjavíkissa.
Aikataulu oli myöhässä, joten näimme sattumalta Hundredsin aivan mahtavassa keikkapaikassa, vanhaan satamarakennukseen rakennetussa taidemuseossa. Vau, mikä täydellinen yhdistelmä valoja, ääntä, videota ja kaikkea. Ja sen jälkeen ihana Amiina. En oikeasti halua enää kuulla musaa, jossa ei ole jousia ja lavalla ainakin yksi mäcci.
Suomifiilistä: Le Corps Mince de Francoise. Cool and not bored.
Hävinnyt villatakki.
Kaupunki oli täynnä off-venue-tapahtumia, joista yhdessä seurasimme popittavaa Retro Stefsonia. Bónuksen alakerrasta ei voisi kuvitella löytävänsä miesten vaatekauppaa, jonka myyjätkin ovat kuin suoraan 50-luvulta ja kauppa täydellisyyteen asti samaa tyyliä. Ja nurkassa parturituoli, jossa keikankin aikana leikattiin hiuksia.
Worm is green. Raskaana oleva laulaja hillitsi itsensä puoliväliin keikkaa kunnes alkoi sivellä vatsaansa jatkuvasti. Tästä tuli loppufestarien lempitanssimuuvi, joten jos facebookissa näkyy epäilyttävän paljon kuvia, joissa silittelen vatsaani, tässä syy.
Upea Bloodgroup! Aivan mahtava Hurts! Huh, eivät sanat riitä.
Ennen Hurtsia eturivissä mies nosti ilmaan ananaksen. Pian koko yleisö huusi kovaan ääneen pineapplea noin vartin ajan. Ja ananas kiersi kädestä käteen (välillä joku ihminen mukana), lensi, osui yhtä päähän, hajosi paloiksi.
Jos mainitsin jo jonot, niin lauantaina pelasimme varman päälle ja menimme heti alkuillasta taidemuseoon odottelemaan Robynin keikkaa ja näimme sitä odotellessa pari mitäänsanomatonta perusbändiä. Mutta ei se mitään, suunnitelma kannatti. Ihmiset velloivat ulkona, sisälle ei ollut myöhemmin mitään asiaa. Paikka oli niin täynnä, että jonotimme vessaan 45 minuuttia. Ja ihana Robyn. Mahtava keikka, biisit miksattu yhteen upeaksi tanssimaratoniksi ja loppuun vielä lempparibiisini. Voiko hikoiluun kuolla?
Sunnuntaina festarin huipensi FM Belfastin upea keikka. Islantilaiset osaavat bilettää. Koko yleisö hyppi kuin transsissa, kykki maassa, pomppi lisää, lauloi täyttä kurkkua. Minä mukana.
Yhteenvetona: parhaimmat olivat Hundreds, Bloodgroup, Hurts, FM Belfast, Robyn, ihana seura ja festarin inspiroimat omalaatuiset tanssimuuvit. Tämä tyttö on kääntynyt viimeistään nyt elektronisen musan ystäväksi.
Tai pääsee ja pääsee. Jonotin sateessa. Paljon. Tuulessa. Litimärkänä. Sillä ranneke ei vielä takaa pääsyä mihinkään, jos kaikki muutkin festarikävijät ovat päättäneet tunkea samalle keikalle. Seabear on kuitenkin ainoa, joka jäi tämän takia näkemättä. Näin kuitenkin Sin Fangin. Tai näkeminen on ehkä liikaa sanottu. Näin hikisen kaksimetrisen selän ja kuulin Sin Fangia.
Reptilicus. Mikä nimi, mikä bändi. Pääjehu aurinkolaseissa, keyboard matkalaukun päällä, kokeellisen elektromekastuksen päälle hevikarjuntaa harrastaneet identtiset kaksoset, jotka osuutensa jälkeen tyynesti pakkasivat koneensa ja johtonsa laukkuun muiden jatkaessa keikkaa. Vain Reykjavíkissa.
Aikataulu oli myöhässä, joten näimme sattumalta Hundredsin aivan mahtavassa keikkapaikassa, vanhaan satamarakennukseen rakennetussa taidemuseossa. Vau, mikä täydellinen yhdistelmä valoja, ääntä, videota ja kaikkea. Ja sen jälkeen ihana Amiina. En oikeasti halua enää kuulla musaa, jossa ei ole jousia ja lavalla ainakin yksi mäcci.
Suomifiilistä: Le Corps Mince de Francoise. Cool and not bored.
Hävinnyt villatakki.
Kaupunki oli täynnä off-venue-tapahtumia, joista yhdessä seurasimme popittavaa Retro Stefsonia. Bónuksen alakerrasta ei voisi kuvitella löytävänsä miesten vaatekauppaa, jonka myyjätkin ovat kuin suoraan 50-luvulta ja kauppa täydellisyyteen asti samaa tyyliä. Ja nurkassa parturituoli, jossa keikankin aikana leikattiin hiuksia.
Worm is green. Raskaana oleva laulaja hillitsi itsensä puoliväliin keikkaa kunnes alkoi sivellä vatsaansa jatkuvasti. Tästä tuli loppufestarien lempitanssimuuvi, joten jos facebookissa näkyy epäilyttävän paljon kuvia, joissa silittelen vatsaani, tässä syy.
Upea Bloodgroup! Aivan mahtava Hurts! Huh, eivät sanat riitä.
Ennen Hurtsia eturivissä mies nosti ilmaan ananaksen. Pian koko yleisö huusi kovaan ääneen pineapplea noin vartin ajan. Ja ananas kiersi kädestä käteen (välillä joku ihminen mukana), lensi, osui yhtä päähän, hajosi paloiksi.
Jos mainitsin jo jonot, niin lauantaina pelasimme varman päälle ja menimme heti alkuillasta taidemuseoon odottelemaan Robynin keikkaa ja näimme sitä odotellessa pari mitäänsanomatonta perusbändiä. Mutta ei se mitään, suunnitelma kannatti. Ihmiset velloivat ulkona, sisälle ei ollut myöhemmin mitään asiaa. Paikka oli niin täynnä, että jonotimme vessaan 45 minuuttia. Ja ihana Robyn. Mahtava keikka, biisit miksattu yhteen upeaksi tanssimaratoniksi ja loppuun vielä lempparibiisini. Voiko hikoiluun kuolla?
Sunnuntaina festarin huipensi FM Belfastin upea keikka. Islantilaiset osaavat bilettää. Koko yleisö hyppi kuin transsissa, kykki maassa, pomppi lisää, lauloi täyttä kurkkua. Minä mukana.
Yhteenvetona: parhaimmat olivat Hundreds, Bloodgroup, Hurts, FM Belfast, Robyn, ihana seura ja festarin inspiroimat omalaatuiset tanssimuuvit. Tämä tyttö on kääntynyt viimeistään nyt elektronisen musan ystäväksi.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Mielenosoitus paikalliseen tapaan osa 2
Lopapeysaan, islantilaiseen villapaitaan, pukeutunut keski-ikäinen mies istui puistonpenkillä parlamentin edessä ja hakkasi lusikalla paistinpannua. Yksin ja hymyillen.
Ehkä moisten hurjien mielenosoittajien vuoksi parlamentti ei ole vaivautunut korjaamaan lukuisia hajonneita ikkunoita - ne rikotaan uudelleen kuitenkin.
Ehkä moisten hurjien mielenosoittajien vuoksi parlamentti ei ole vaivautunut korjaamaan lukuisia hajonneita ikkunoita - ne rikotaan uudelleen kuitenkin.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Ilmainen omena
Lähellä Hallgrímskirkjaa on matala betonimuuri, jossa lukee isoilla punaisilla kirjaimilla Free stuff (och samma på tanska). Kadunvarteen voi siis jättää tavaraa tai ottaa mukaansa muiden hylkäämää materiaa. Olen tähän mennessä nähnyt paikalla muun muassa hienot 70-lukulaiset nojatuolit (joissa istui pari tyyppiä niitä varaamassa), yksinäisen nilkkurin, rikkinäiset tennarit, maustepurkkeja, likaisen mintunvihreän tyynyn, kasarirepun ja kissan, joka ilmeisesti etsi uutta omistajaa.
Tänä aamuna muurin päällä oli kaksi tyhjää oluttuoppia ja vihreä omena. Nälkäisenä ryhmätyötapaamisessa harmitti, etten siihen tarttunut.
Tänä aamuna muurin päällä oli kaksi tyhjää oluttuoppia ja vihreä omena. Nälkäisenä ryhmätyötapaamisessa harmitti, etten siihen tarttunut.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Villiä vaihtarielämää
Vaihtarityttöjen kanssa kokoonnumme joka perjantai iltapäivällä neulomaan ja juttelemaan (ja syömään kakkua). Tänä perjantaina sitkeimmät meistä sinnittelivät yli puolen yön ja seitsemän tunnin maratonin tuloksena oikea kämmen kramppasi, vasemmasta etusormesta oli lähtenyt osittain tunto mutta mikä tärkeintä, toinen sukka on jo valmis! Suosittelen myös syömään vain voileivän lounaaksi ja korvaamaan loput päivän ateriat pistaasikakulla, suklaakekseillä, porkkanakakulla, tiikerikakulla ja suklaa-appelsiinikakulla. Sokerihumala voittaa hysteerisyydessä kaikki muut humalan muodot.
Eilen puolestaan päädyin harrastamaan liikuntaa pitkän tauon jälkeen. Hotjoogasali sijaitsee kätevästi uimahallin vieressä. Ja millaisen uimahallin. Normaalien sisäaltaiden lisäksi ulkona on tavallinen uima-allas, iso vesiliukumäki, höyryhuone, suolavesiallas ja neljä kuumavesiallasta. (38, 40, 42 ja 44 astetta. Viimeiseksi mainitussa palaa mukavasti pari ihokerrosta pois.) Siirryin siis uimalaan hikoamaan vielä vähän lisää. Illalla oli tarkoitus lähteä juhliin, mutta sen sijaan nukuin 12 tuntia.
Että tällaista Erasmus-elämää. Matkalla tänne yliopistolle, jossa nyt kirjoittelen, olin kuitenkin varma että joku oli ujuttanut aamuteeheni jotain naista väkevämpää. Matkalla näin kirjavan kissan koruliikkeen ovella selvästi jonottamassa sisään, identtiset kaksoset täysin identtisissä asuissa kävelemässä samaan rytmiin, tyylikkäästi pukeutuneen naisen riehumassa keskellä katua koputellen autojen ikkunoihin, kaksi kirkkaanpunaista avoamerikanrautaa rateissa vanhat papparaiset ja aggressiivisesti tööttäilleen elegantin mummon jättijeepissä. Reykjavíkissä riittää ihmeteltävää.
Eilen puolestaan päädyin harrastamaan liikuntaa pitkän tauon jälkeen. Hotjoogasali sijaitsee kätevästi uimahallin vieressä. Ja millaisen uimahallin. Normaalien sisäaltaiden lisäksi ulkona on tavallinen uima-allas, iso vesiliukumäki, höyryhuone, suolavesiallas ja neljä kuumavesiallasta. (38, 40, 42 ja 44 astetta. Viimeiseksi mainitussa palaa mukavasti pari ihokerrosta pois.) Siirryin siis uimalaan hikoamaan vielä vähän lisää. Illalla oli tarkoitus lähteä juhliin, mutta sen sijaan nukuin 12 tuntia.
Että tällaista Erasmus-elämää. Matkalla tänne yliopistolle, jossa nyt kirjoittelen, olin kuitenkin varma että joku oli ujuttanut aamuteeheni jotain naista väkevämpää. Matkalla näin kirjavan kissan koruliikkeen ovella selvästi jonottamassa sisään, identtiset kaksoset täysin identtisissä asuissa kävelemässä samaan rytmiin, tyylikkäästi pukeutuneen naisen riehumassa keskellä katua koputellen autojen ikkunoihin, kaksi kirkkaanpunaista avoamerikanrautaa rateissa vanhat papparaiset ja aggressiivisesti tööttäilleen elegantin mummon jättijeepissä. Reykjavíkissä riittää ihmeteltävää.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Mielenosoitus paikalliseen tapaan
Kun tänään aamukahdeksalta kiirehdin yliopistolle parlamenttitalon ohi, taisteli sen edustalla myrskytuulessa yksinäinen pinkki ilmapallo takertuneena puuhun. Puun edessä oli iso kasa tuhkaa, mutta painepesurit olivat puhdistaneet jo suurimman osan parlamenttitalon julkisivusta. Kananmunankuoria oli kadulla vielä siellä täällä ja ikkunoista muutama rikki.
Eilen illalla oli aukiolla arviolta 8 000 ihmistä osoittamassa mieltään. Ja mainittakoon, että islantilaiset eivät ole ahkerimpia barrikadeille nousijoita. Lukuun ottamatta viime päivien mielenilmauksia, parlamenttitalon edustalle kokoonnutttiin viimeeksi suurella joukolla vuoden 2009 tammikuussa, jolloin kyyhötys kylmässä palkittiin hallituksen erolla. Joten ärsytyksen täytyy hipoa taivaita, että kaduille mennään. Ja millä raivolla.
Kun kävelin yliopistolta kotiin, kuulin valtavaa melua keskustasta. Myöhemmin oli sitten pakko lähteä katsastamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Aika paljon. Keskellä parlamenttitalon edustaa roihusi puistonpenkki, ilotulitteita räiskyi ilmassa, ihmiset hakkasivat metallitynnyreitä peltiputkilla, parlamenttitalon julkisivu oli valkoisena kananmunista. Mummo heilutti kävelykeppiä ja huusi megafoniin. Ja muutamat turistit söivät tyynesti illallistaan viereisessä hotellissa ja seurasivat ikkunasta viinilasi kädessä, kun kananmunat lentelivät mellakkapoliisien pään vierestä.
Mielenosoittajilla ei tiettävästi ole muuta yhteistä syytä kokoontua kuin yleinen turhautuminen. Hallitus oli parlamenttitalon sisällä pitämässä syysistuntoa. Islantilainen poika kurssiltani kertoi kysyneensä peltiämpäriä takoneelta kansalaiselta, miksi hän osoittaa mieltään. "En tiedä", oli kuulunut vastaus paukutuksen keskeltä. Aukiolla heilui tuulessa niin Che Guevaran kasvot, Islannin lippu kuin natsisymbolikin. Osa oli paikalla vain uteliaisuuttaan, kuten minäkin.
Syy mielenilmaukseen suurimmalle osalle lienee kuitenkin toistaiseksi toteutumattomat velkahelpotukset tavallisille ihmisille. Ne olivat nykyisen hallituksen suurimpia vaalilupauksia, sillä 14 prosenttia kotitalouksista ei kykene selviytymään veloistaan.
Maanantaina ennen kahakoita olin luennolla Islannin talousromahduksesta. Luennoitsija ei ollut huolissaan niinkään taloudellisista ongelmista kuin poliittisesta kuohunnasta. Tämä osoittautuikin sitten illan mittaan ajankohtaiseksi asiaksi. Mitä jos hallitus eroaa? Itsenäisyyspuolue johti Islannin talouskuplaa, uusi hallitus ei ole pystynyt Islantia ahdingosta nostamaan. Tuleeko Islannin johtoon jokin politiikkaa parodioiva puolue, kuten Reykjavíkin pormestarin valinnassa kävi, koska muita vaihtoehtoja ei vain ole? Olisiko se hyvä vai huono asia? Muuten, tuo pormestari ja koomikko Jón Gnarr, josta elokuussa tännekin kirjoitin, on nyt tatuoinut edustamansa Reykjavíkin vaakunan käsivarteensa.
Aukiolla seistessäni tuli mieleen, että kerrankin olisin voinut olla kotona katsomassa lempitelevisiokanavaani. Se seuraa parlamentin kokoushuonetta, 24 tuntia vuorokaudessa, yhdestä kuvakulmasta. Ihan kiva huone, mutta nyt siellä olisi voinut olla jopa ihmisiä, ehkä hermostuneita sellaisia. Tähän mennessä olen nähnyt vain tyhjiä penkkejä. Tosin kyllä sekin monet tosi-tv:t voittaa.
Eilen illalla oli aukiolla arviolta 8 000 ihmistä osoittamassa mieltään. Ja mainittakoon, että islantilaiset eivät ole ahkerimpia barrikadeille nousijoita. Lukuun ottamatta viime päivien mielenilmauksia, parlamenttitalon edustalle kokoonnutttiin viimeeksi suurella joukolla vuoden 2009 tammikuussa, jolloin kyyhötys kylmässä palkittiin hallituksen erolla. Joten ärsytyksen täytyy hipoa taivaita, että kaduille mennään. Ja millä raivolla.
Kun kävelin yliopistolta kotiin, kuulin valtavaa melua keskustasta. Myöhemmin oli sitten pakko lähteä katsastamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Aika paljon. Keskellä parlamenttitalon edustaa roihusi puistonpenkki, ilotulitteita räiskyi ilmassa, ihmiset hakkasivat metallitynnyreitä peltiputkilla, parlamenttitalon julkisivu oli valkoisena kananmunista. Mummo heilutti kävelykeppiä ja huusi megafoniin. Ja muutamat turistit söivät tyynesti illallistaan viereisessä hotellissa ja seurasivat ikkunasta viinilasi kädessä, kun kananmunat lentelivät mellakkapoliisien pään vierestä.
Mielenosoittajilla ei tiettävästi ole muuta yhteistä syytä kokoontua kuin yleinen turhautuminen. Hallitus oli parlamenttitalon sisällä pitämässä syysistuntoa. Islantilainen poika kurssiltani kertoi kysyneensä peltiämpäriä takoneelta kansalaiselta, miksi hän osoittaa mieltään. "En tiedä", oli kuulunut vastaus paukutuksen keskeltä. Aukiolla heilui tuulessa niin Che Guevaran kasvot, Islannin lippu kuin natsisymbolikin. Osa oli paikalla vain uteliaisuuttaan, kuten minäkin.
Syy mielenilmaukseen suurimmalle osalle lienee kuitenkin toistaiseksi toteutumattomat velkahelpotukset tavallisille ihmisille. Ne olivat nykyisen hallituksen suurimpia vaalilupauksia, sillä 14 prosenttia kotitalouksista ei kykene selviytymään veloistaan.
Maanantaina ennen kahakoita olin luennolla Islannin talousromahduksesta. Luennoitsija ei ollut huolissaan niinkään taloudellisista ongelmista kuin poliittisesta kuohunnasta. Tämä osoittautuikin sitten illan mittaan ajankohtaiseksi asiaksi. Mitä jos hallitus eroaa? Itsenäisyyspuolue johti Islannin talouskuplaa, uusi hallitus ei ole pystynyt Islantia ahdingosta nostamaan. Tuleeko Islannin johtoon jokin politiikkaa parodioiva puolue, kuten Reykjavíkin pormestarin valinnassa kävi, koska muita vaihtoehtoja ei vain ole? Olisiko se hyvä vai huono asia? Muuten, tuo pormestari ja koomikko Jón Gnarr, josta elokuussa tännekin kirjoitin, on nyt tatuoinut edustamansa Reykjavíkin vaakunan käsivarteensa.
Aukiolla seistessäni tuli mieleen, että kerrankin olisin voinut olla kotona katsomassa lempitelevisiokanavaani. Se seuraa parlamentin kokoushuonetta, 24 tuntia vuorokaudessa, yhdestä kuvakulmasta. Ihan kiva huone, mutta nyt siellä olisi voinut olla jopa ihmisiä, ehkä hermostuneita sellaisia. Tähän mennessä olen nähnyt vain tyhjiä penkkejä. Tosin kyllä sekin monet tosi-tv:t voittaa.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Muutoksia
Hiljaisuus blogissa loppui nyt - ainakin yhden postauksen ajaksi. Tauko on johtunut (kaverin vierailun, hullun Islannin ympäriajon ja mahtavan filmifestarin lisäksi) muun muassa sellaisesta pienestä blogin kirjoitusta hankaloittavasta jutusta, etten enää omista tietokonetta.
Olen matkustanut ties missä maailman hämärissä kolkissa, mutta täytyi ilmeisesti päästä Tampereen kokoiseen Islantiin ja vielä pienempään Reykjavíkiin, jossa poliiseilla ei ole edes aseita, tullakseen ryöstetyksi. Pari tuntia olin poissa keskellä päivää ja lukitusta huoneestani oli viety tietokone, kamera, passi - ja uimapuku! Se lienee tosin vahinko, sillä se lojui muuten tyhjässä repussa, joka myös lähti kävelemään.
Koska ei ollut selvää, miten joku oli päässyt huoneeseeni, en siellä enää yöpynyt, vaan majoituin rakkaimman naapurini luokse viikon ajaksi. Eilen muutin uuteen kämppään, jossa huoneeni on postimerkin kokoinen tilaihme. Keittiöstä on merinäköala ja olen tainnut kohdata ensimmäisen ikkunan Islannissa, joka ei vedä. Ex-naapurini asunnossa esimerkiksi on seinällä lappu, joka sivistää tyhmää, että ikkunat pitää avata aamulla, koska ne on niin hyvin eristetty, että niihin kertyy vettä ja vesihöyryä. Kosteushan jos mikä on varma merkki hyvästä eristyksestä… Hmm, ikkunat ovat näköjään lempiaiheeni ainakin jos blogia on uskominen. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa jatkossa vähän muustakin.
Olen matkustanut ties missä maailman hämärissä kolkissa, mutta täytyi ilmeisesti päästä Tampereen kokoiseen Islantiin ja vielä pienempään Reykjavíkiin, jossa poliiseilla ei ole edes aseita, tullakseen ryöstetyksi. Pari tuntia olin poissa keskellä päivää ja lukitusta huoneestani oli viety tietokone, kamera, passi - ja uimapuku! Se lienee tosin vahinko, sillä se lojui muuten tyhjässä repussa, joka myös lähti kävelemään.
Koska ei ollut selvää, miten joku oli päässyt huoneeseeni, en siellä enää yöpynyt, vaan majoituin rakkaimman naapurini luokse viikon ajaksi. Eilen muutin uuteen kämppään, jossa huoneeni on postimerkin kokoinen tilaihme. Keittiöstä on merinäköala ja olen tainnut kohdata ensimmäisen ikkunan Islannissa, joka ei vedä. Ex-naapurini asunnossa esimerkiksi on seinällä lappu, joka sivistää tyhmää, että ikkunat pitää avata aamulla, koska ne on niin hyvin eristetty, että niihin kertyy vettä ja vesihöyryä. Kosteushan jos mikä on varma merkki hyvästä eristyksestä… Hmm, ikkunat ovat näköjään lempiaiheeni ainakin jos blogia on uskominen. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa jatkossa vähän muustakin.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Sanaton.
Blogin kirjoittaminen voi olla vaikeaa, jos ei löydä sanoja kuvaamaan asioita, joita on nähnyt ja kokenut. Nyt on sellainen tilanne, omaksi onnekseni.
En voi muuta kuin sanoa, että maailmassa ei voi olla kauniimpaa ja maagisempaa paikkaa kuin Landmannalaugar. Sinne päästäkseen täytyy ajaa kivisiä, kiemurtelevia teitä, ylittää autolla joki ja toivoa, ettei sumu yllätä kesken matkan. En meinannut ajaa ulos tieltä kuin kerran. Ja joenylitykseen patistin takapenkiltä toisen kuskin. Perille pääsimme - ja millaiseen paikkaan!
Neljän tunnin vaelluksella näimme mintun- ja kirkkaanvihreitä kiviä, kuin vesiväreillä laveerattuja vuorenseinämiä, kirkkaanpunaisena hehkuvia kivilaaksoja, joissa virtasi lämpimiä puroja ja vesiputouksia, kiipesimme pikimustan vuoren huipulle, ylitimme suuren laavakentän, josta nousi tummia laavapylväitä, seisoimme keskellä valkokeltaista, höyryävää vuorenrinnettä ja päätimme matkan alastonuinnilla luonnon kuumassa lähteessä, keskellä ei mitään. Äh, en osaa pukea sanoiksi sitä kauneutta, jonka keskellä olimme.
Paluu lähemmäksi ihmisasutusta sujui parin tunnin ajolla pilkkopimeässä, mutta onnistuimme pääsemään jouluvaloilla koristeltuun majapaikkaan viettämään laatuaikaa nuudeleiden kanssa. Seuraavana päivänä muun muassa sönkötin islannin, ruotsin ja jonkun itsekeksimäni kielen sekoitusta vanhoissa maanalaisissa luolissa, jonne meidät päästänyt maatalon emäntä ei englantia osannut. Ymmärrykseni oli hieman omaa ulosantiani sujuvampaa. Yritimme myös löytää kaunista vesiputousta tuloksetta ja ajelimme upean Heklan tulivuoren lähistöllä auringonpaisteessa. Sitten vielä seikkailimme tiemme Þingvellirin kauniisiin maisemiin ja takaisin autovuokraamolle, jonka pihassa mainoksena laadukkaista menopeleistä on rivi täysin romuttuneita jeeppejä.
Voisi siis sanoa, että viikonlopun roadtrip oli varsin onnistunut. Mukana vaihtarien vahvistuksena oli odotettu vieras Suomesta, joka viihtyy luonani vielä maanantaihin. Se tarkoittaa, että uutta roadtrippiä pukkaa jo perjantaina.
En voi muuta kuin sanoa, että maailmassa ei voi olla kauniimpaa ja maagisempaa paikkaa kuin Landmannalaugar. Sinne päästäkseen täytyy ajaa kivisiä, kiemurtelevia teitä, ylittää autolla joki ja toivoa, ettei sumu yllätä kesken matkan. En meinannut ajaa ulos tieltä kuin kerran. Ja joenylitykseen patistin takapenkiltä toisen kuskin. Perille pääsimme - ja millaiseen paikkaan!
Neljän tunnin vaelluksella näimme mintun- ja kirkkaanvihreitä kiviä, kuin vesiväreillä laveerattuja vuorenseinämiä, kirkkaanpunaisena hehkuvia kivilaaksoja, joissa virtasi lämpimiä puroja ja vesiputouksia, kiipesimme pikimustan vuoren huipulle, ylitimme suuren laavakentän, josta nousi tummia laavapylväitä, seisoimme keskellä valkokeltaista, höyryävää vuorenrinnettä ja päätimme matkan alastonuinnilla luonnon kuumassa lähteessä, keskellä ei mitään. Äh, en osaa pukea sanoiksi sitä kauneutta, jonka keskellä olimme.
Paluu lähemmäksi ihmisasutusta sujui parin tunnin ajolla pilkkopimeässä, mutta onnistuimme pääsemään jouluvaloilla koristeltuun majapaikkaan viettämään laatuaikaa nuudeleiden kanssa. Seuraavana päivänä muun muassa sönkötin islannin, ruotsin ja jonkun itsekeksimäni kielen sekoitusta vanhoissa maanalaisissa luolissa, jonne meidät päästänyt maatalon emäntä ei englantia osannut. Ymmärrykseni oli hieman omaa ulosantiani sujuvampaa. Yritimme myös löytää kaunista vesiputousta tuloksetta ja ajelimme upean Heklan tulivuoren lähistöllä auringonpaisteessa. Sitten vielä seikkailimme tiemme Þingvellirin kauniisiin maisemiin ja takaisin autovuokraamolle, jonka pihassa mainoksena laadukkaista menopeleistä on rivi täysin romuttuneita jeeppejä.
Voisi siis sanoa, että viikonlopun roadtrip oli varsin onnistunut. Mukana vaihtarien vahvistuksena oli odotettu vieras Suomesta, joka viihtyy luonani vielä maanantaihin. Se tarkoittaa, että uutta roadtrippiä pukkaa jo perjantaina.
perjantai 17. syyskuuta 2010
Haluan harjan, en golfpalloja
Reykjavík on aivan ihana kaupunki myös siinä mielessä, että täältä voi löytää mitä ihmeellisimpiä putiikkeja, joissa myydään muun muassa kanannahasta tehtyjä asusteita, suomalaisia karkkeja tai joulukoristeita vuoden ympäri. Mutta jos tarvitset jotain…
Neulaa ja lankaa etsiessäni aloin olla varma, että islantilaiset kutovat alusvaatteensakin, sillä en missään nähnyt muuta kuin villalankaa ja puikkoja. Kun löysin viikon etsimisen jälkeen askartelukaupan takahyllystä, outojen metallilankojen ja kuminauhojen takaa rullan tavallista ompelulankaa, olin lähellä halata myyjää.
Harjaa tai kampaa olen etsinyt nyt valehtelematta kuukauden. Olen hävittänyt yhtä surkeaa pientä kampaa lukuun ottamatta kaikki harjani. Nyt yritän olla kadottamatta tuota arvokasta muovinpalasta, etenkin kun pyörivien tuulien takia joudun pitämään sitä jatkuvasti mukana. Otsatukka + Reykjavík = mahdoton yhtälö. Mutta ei. Ruokakaupoissa myydään jopa golfpalloja (ja isoa valikoimaa kasarihenkisisä hiuskoristeita) mutta pari harjaa veisi ilmeisesti liikaa hyllytilaa hämähäkkimiestarroilta.
Ehkä ratkaisu löytyisi jostain ostoskeskuksesta, mutta sellaiseen suunnistaminen on jo suuren vaivannäön takana. Tai tarkemmin sanottuna automatkan. Katsoin kartalta, että ainoaan löytämääni valokuvaliikkeeseen olisi parin kilometrin matka. No, paitsi että etäisyysarvioni meni täysin metsään, löysin itseni talsimasta tunnin verran teollisuusalueen laitaa autotien pientareella, koska kävelytietä ei ollut. Islannissa on järjetön määrä autoja ja jopa keskustan vieressä olevalle yliopistolle näkee aamuisin ruuhkajonon. Joten vain hullu ottaa jalat alleen, nyt tiedän.
Kun menin hakemaan kuvia, otin vahingosta viisastuneena bussin. Ilo laantui palattuani takaisin keskustaan, kun huomasin liikkeen leikanneen kuvani mukavasti keskeltä kahtia. Pitäisikö ottaa taksi, jotta pääsisi asiasta valittamaan?
Neulaa ja lankaa etsiessäni aloin olla varma, että islantilaiset kutovat alusvaatteensakin, sillä en missään nähnyt muuta kuin villalankaa ja puikkoja. Kun löysin viikon etsimisen jälkeen askartelukaupan takahyllystä, outojen metallilankojen ja kuminauhojen takaa rullan tavallista ompelulankaa, olin lähellä halata myyjää.
Harjaa tai kampaa olen etsinyt nyt valehtelematta kuukauden. Olen hävittänyt yhtä surkeaa pientä kampaa lukuun ottamatta kaikki harjani. Nyt yritän olla kadottamatta tuota arvokasta muovinpalasta, etenkin kun pyörivien tuulien takia joudun pitämään sitä jatkuvasti mukana. Otsatukka + Reykjavík = mahdoton yhtälö. Mutta ei. Ruokakaupoissa myydään jopa golfpalloja (ja isoa valikoimaa kasarihenkisisä hiuskoristeita) mutta pari harjaa veisi ilmeisesti liikaa hyllytilaa hämähäkkimiestarroilta.
Ehkä ratkaisu löytyisi jostain ostoskeskuksesta, mutta sellaiseen suunnistaminen on jo suuren vaivannäön takana. Tai tarkemmin sanottuna automatkan. Katsoin kartalta, että ainoaan löytämääni valokuvaliikkeeseen olisi parin kilometrin matka. No, paitsi että etäisyysarvioni meni täysin metsään, löysin itseni talsimasta tunnin verran teollisuusalueen laitaa autotien pientareella, koska kävelytietä ei ollut. Islannissa on järjetön määrä autoja ja jopa keskustan vieressä olevalle yliopistolle näkee aamuisin ruuhkajonon. Joten vain hullu ottaa jalat alleen, nyt tiedän.
Kun menin hakemaan kuvia, otin vahingosta viisastuneena bussin. Ilo laantui palattuani takaisin keskustaan, kun huomasin liikkeen leikanneen kuvani mukavasti keskeltä kahtia. Pitäisikö ottaa taksi, jotta pääsisi asiasta valittamaan?
tiistai 14. syyskuuta 2010
Ikkunavirsi
Jos joku lähtee Islantiin, voisi kuvitella, että hän kirjoittaisi upeista maisemista, vaikeasta kielestä ja vaihtelevasta säästä. Tehty. Siksi ajattelin marista.
Unohtakaa jo ne pirun kännykät ja Aalto-yliopisto suomalaisen identiteetin ja osaamisen lippulaivana, ketä kiinnostaa. Tiiviit tuplaikkunat on se juttu.
Ehkä lääkeyhtiöillä on liikaa valtaa täällä, koska muuta syytä en keksi ohuisiin ikkunoihin, joiden tiivisteistä puskee kylmää ilmaa nuhaisin seurauksin. Ymmärtäisin tällaisen ikkunakulttuurin lämpimissä maissa, mutta tämä nyt ei ole varsinaisesti mikään Karibia.
Minulla on neljä sänkyä. Kahdessa puhaltaa, kolmannessa ei ole lakanoita eikä neljännessä edes patjaa. Vaihtoehdot ovat vähissä, tuulitunnelista ei ole pakoa ja nenä on tukossa.
Mutta jotain hyvääkin: ikkunoita ei saa auki millään, vain pienen luukun raolleen. Eipä tarvitse pestä ikkunoita, vaikka läpi ei näe - se on mahdoton tehtävä, ellen löydä jostain köydenpätkää, jolla roikkua katolta ikkunani ulkopuolella.
Sen jälkeen nuha voi tuntua pieneltä syyltä lääkärikäyntiin.
Unohtakaa jo ne pirun kännykät ja Aalto-yliopisto suomalaisen identiteetin ja osaamisen lippulaivana, ketä kiinnostaa. Tiiviit tuplaikkunat on se juttu.
Ehkä lääkeyhtiöillä on liikaa valtaa täällä, koska muuta syytä en keksi ohuisiin ikkunoihin, joiden tiivisteistä puskee kylmää ilmaa nuhaisin seurauksin. Ymmärtäisin tällaisen ikkunakulttuurin lämpimissä maissa, mutta tämä nyt ei ole varsinaisesti mikään Karibia.
Minulla on neljä sänkyä. Kahdessa puhaltaa, kolmannessa ei ole lakanoita eikä neljännessä edes patjaa. Vaihtoehdot ovat vähissä, tuulitunnelista ei ole pakoa ja nenä on tukossa.
Mutta jotain hyvääkin: ikkunoita ei saa auki millään, vain pienen luukun raolleen. Eipä tarvitse pestä ikkunoita, vaikka läpi ei näe - se on mahdoton tehtävä, ellen löydä jostain köydenpätkää, jolla roikkua katolta ikkunani ulkopuolella.
Sen jälkeen nuha voi tuntua pieneltä syyltä lääkärikäyntiin.
perjantai 10. syyskuuta 2010
Joutenolon taito
Ohjeistus perustuu tositapahtumiin, saa soveltaa.
1) Herää hitaasti, nouse ylös vielä hitaammin ja päätä jättää väliin yksi ainoa luento, joka olisi ollut koko päivänä.
2) Lähde uimahallille. Vaikka sataa kaatamalla, älä kiirehdi. Saavu hallille näyttäen siltä kuin olisit ollut jo altaassa, vaatteet päällä.
3) Ui pari kierrosta hitaaseen tahtiin. Siirry ulos uimahallin katolle kuumavesialtaseen. Lillu siellä määrittelemätön aika, siirry kuumempaan. Mene höyryhuoneeseen. Toista kierto niin kauan, kunnes kätesi ovat ryppyiset kuin 134-vuotiaalla. Kestää noin kolme tuntia.
4) Kävele kotiin litimärissä sukkahousuissa ja kengissä ja osta lohdutukseksi keksipaketti. Syö niin monta keksiä, että voit pahoin. Nuku hetki, ennen kuin jatkat naapurin luokse lepäämään.
5) Matele päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Päädy satamaan, ihaile ruosteisia valaanpyyntialuksia, käänny takaisin. Koe päivän kohokohtana kielikurssijohtajan tapaaminen Reykjavíkissa, aivan kuin täällä ei muutenkin törmäisi ihan kaikkiin.
6) Harkitse kahvilaan menoa, mutta päädy kotiin juomaan teetä. Totea teepussin "practice kindness, mercy and forgiveness" -neuvon olevan aika hieno juttu.
7) Nukahda Hiljaisuus kasvoillasi - Vigdís Grímdóttirin kirja siis.
1) Herää hitaasti, nouse ylös vielä hitaammin ja päätä jättää väliin yksi ainoa luento, joka olisi ollut koko päivänä.
2) Lähde uimahallille. Vaikka sataa kaatamalla, älä kiirehdi. Saavu hallille näyttäen siltä kuin olisit ollut jo altaassa, vaatteet päällä.
3) Ui pari kierrosta hitaaseen tahtiin. Siirry ulos uimahallin katolle kuumavesialtaseen. Lillu siellä määrittelemätön aika, siirry kuumempaan. Mene höyryhuoneeseen. Toista kierto niin kauan, kunnes kätesi ovat ryppyiset kuin 134-vuotiaalla. Kestää noin kolme tuntia.
4) Kävele kotiin litimärissä sukkahousuissa ja kengissä ja osta lohdutukseksi keksipaketti. Syö niin monta keksiä, että voit pahoin. Nuku hetki, ennen kuin jatkat naapurin luokse lepäämään.
5) Matele päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Päädy satamaan, ihaile ruosteisia valaanpyyntialuksia, käänny takaisin. Koe päivän kohokohtana kielikurssijohtajan tapaaminen Reykjavíkissa, aivan kuin täällä ei muutenkin törmäisi ihan kaikkiin.
6) Harkitse kahvilaan menoa, mutta päädy kotiin juomaan teetä. Totea teepussin "practice kindness, mercy and forgiveness" -neuvon olevan aika hieno juttu.
7) Nukahda Hiljaisuus kasvoillasi - Vigdís Grímdóttirin kirja siis.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Koiranilmaa ja muita eläintarinoita
Kuten olen maininnutkin, Reykjavíkin kadut vilisevät kissoja. Koiria taas olen nähnyt vain muutaman, lukuun ottamatta viime lauantain absurdia hetkeä, kun pääkadulla käveli satoja koiria omistajineen marssimusiikin tahtiin. Hauvat saattavatkin tarvita oman paraatin oikeuksiensa puolustamiseksi, sillä 1980-luvulle asti oli rikos pitää koiraa Reykjavíkissa eikä kaupunkikoiriin ole vieläkään oikein totuttu.
Asiasta rinkkaan. Olen muuten tarvinnut kaikkia tavaroita ja vaatteita, jotka tänne raahasin - paitsi sateenvarjoa. Ei siksi, että täällä aurinko paistaisi vaan siksi, että sateenvarjon kanssa kaduilla kävelevät vain yksittäiset turistit. Paikalliset astelevat tyynesti litimärkinä kaatosateessa lainkaan kiirehtimättä. Säästä ei, kuten muustakaan, tehdä numeroa.
Ja kärpäset. Ne ottavat kaiken yhtä rauhallisesti kuin ihmiset. Voisitko kuvitella suomikärpäsen käppäilemässä kädellä minuuttitolkulla, jonka jälkeen sen voi liiskata hitaalla läpsäisyllä? Yhtä vähän kuin sekalaisen koirajoukon torviorkesterin säestämänä poliisien sulkemalla Mannerheimintiellä.
Asiasta rinkkaan. Olen muuten tarvinnut kaikkia tavaroita ja vaatteita, jotka tänne raahasin - paitsi sateenvarjoa. Ei siksi, että täällä aurinko paistaisi vaan siksi, että sateenvarjon kanssa kaduilla kävelevät vain yksittäiset turistit. Paikalliset astelevat tyynesti litimärkinä kaatosateessa lainkaan kiirehtimättä. Säästä ei, kuten muustakaan, tehdä numeroa.
Ja kärpäset. Ne ottavat kaiken yhtä rauhallisesti kuin ihmiset. Voisitko kuvitella suomikärpäsen käppäilemässä kädellä minuuttitolkulla, jonka jälkeen sen voi liiskata hitaalla läpsäisyllä? Yhtä vähän kuin sekalaisen koirajoukon torviorkesterin säestämänä poliisien sulkemalla Mannerheimintiellä.
lauantai 4. syyskuuta 2010
Lauantain soundtrack
Eilinen ilta päättyi aamuun, baarikierroksen jälkeen varpaat kymmenien hulluna tanssivien islantilaisten murjomana. Myöhemmin aamulla onni kävi myötä, kun suuntasimme Kolaportiðiin, Reykjavíkin satamassa sijaitsevalle kirpparille. Löysin kaksi paria ihania kenkiä ja prinsessamekon, jonka aion vakaasti ommella oikeaan kokoon. Päivä on pelastettu, vaikka tallottuja korkkareita ei enää voisi elvyttää. Yritän kuitenkin.
Kirppari on ihana sekoitus vanhoja kirjoja, vaatteita, krääsää ja ruokaa, jonka vuoksi paikassa leijailee kalaisa tuoksu. Käväisin siellä jo tullessani ensimmäistä kertaa Reykjavíkiin, mutta kun olen nyt vaatekaapin omistaja, oli elämä helpompi laittaa risaiseksi.
Kenkäkassi kainalossa liikutuin Havarín musiikkiliikkeen lattialla, kuuntelemassa ihanaa, sydämen täyttävää musiikkia, jota Ólafur Arnalds soitti. Tästä ei lauantai parane.
Kirppari on ihana sekoitus vanhoja kirjoja, vaatteita, krääsää ja ruokaa, jonka vuoksi paikassa leijailee kalaisa tuoksu. Käväisin siellä jo tullessani ensimmäistä kertaa Reykjavíkiin, mutta kun olen nyt vaatekaapin omistaja, oli elämä helpompi laittaa risaiseksi.
Kenkäkassi kainalossa liikutuin Havarín musiikkiliikkeen lattialla, kuuntelemassa ihanaa, sydämen täyttävää musiikkia, jota Ólafur Arnalds soitti. Tästä ei lauantai parane.
torstai 2. syyskuuta 2010
Oma huone
Vihdoin. Kuukauden tavaroiden siirtelyn jälkeen, lukuisien dormien ja monien peitottomien, takin alla nukuttujen öiden jälkeen minulla on oma huone. Kaiken lisäksi pysyn täällä enemmän kuin yön tai pari, neljä kuukautta. Kyseessä on siis guesthouse, joka näin talvisin toimii opiskelijoiden asuntolana, koska turistit kaikkoavat Reykjavíkista elokuun jälkeen.
Tämä oli kolmas muutto neljän päivän sisään. Pakkausinho näkyi siinä, että raahasin kamojani hikikarpalot otsalla viereisestä talosta lukuisissa muovipusseissa sen sijaan että olisin pakannut tavarani järkevästi rinkkaan. Kun näin huoneessani kaapin ja henkareita, huokasin ihastuksesta. Harmi vain, että ei ole paljon mitä kaappiin laittaa, kun käytännössä kaikki vaatteeni ovat likaisia ja pyykkikone yllättäen koko ajan varattu. Jotain muutakin jää muistoksi dormielämästä, kuten vessajonot ja neljäntoista vaihtarin käytössä oleva jääkaappi, josta ei omia tavaroitaan ihan helposti löydä.
Minulla on huoneessani neljä sänkyä, vaatimattomasti. Ja ensi töikseni ripustin paloturvallisuustaulun tilalle kauniit helmet.
Tämä oli kolmas muutto neljän päivän sisään. Pakkausinho näkyi siinä, että raahasin kamojani hikikarpalot otsalla viereisestä talosta lukuisissa muovipusseissa sen sijaan että olisin pakannut tavarani järkevästi rinkkaan. Kun näin huoneessani kaapin ja henkareita, huokasin ihastuksesta. Harmi vain, että ei ole paljon mitä kaappiin laittaa, kun käytännössä kaikki vaatteeni ovat likaisia ja pyykkikone yllättäen koko ajan varattu. Jotain muutakin jää muistoksi dormielämästä, kuten vessajonot ja neljäntoista vaihtarin käytössä oleva jääkaappi, josta ei omia tavaroitaan ihan helposti löydä.
Minulla on huoneessani neljä sänkyä, vaatimattomasti. Ja ensi töikseni ripustin paloturvallisuustaulun tilalle kauniit helmet.
maanantai 30. elokuuta 2010
Matkakertomus
Oli paras road trip ikinä. Itse asiassa paras matka koskaan.
Söin (Islannin parasta) jäätelöä jäätävässä tuulessa lapaset kädessä. Ajoin ostoskärryillä keskellä yötä autiossa, yhdessä Islannin suurimmista kaupungeista. Uin kirkkaansinisessä, höyryävässä vedessä auringon laskiessa. Näin niin paljon upeita, jatkuvasti vaihtuvia maisemia, että tuntui kuin olisin ollut matkalla kuukauden. Ihailin revontulia pimeällä pellolla viinipullon ja parhaan seuran kera. Kävin yökävelyllä Eyjafjallajökullin vieressä. Liikutuin seistessäni upean vesiputouksen takana auringon paisteessa. Ajoin ensimmäistä kertaa automaattivaihteilla ja aiheutin muille matkustajille traumoja ajolinjoillani. Söin paljon leipää, pastaa ja yhden espanjalaisen omeletin. Ihmettelin joka päivä tuuriamme, kun aurinko paistoi. Kävin penismuseossa. Näin valaita. Söin lounasta mustalla rannalla. Meinasin mennä mereen uimaan mutta en uskaltanut. Kuuntelin täysillä autoradiota ikkunat auki. Tanssin hostellin nurmikolla kasarihittejä. Ihailin kanssamatkustajan lampaanlaskumissiota (1632, tosin kaikkia ei ehtinyt laskemaan). Näin tuttuja keskellä ei mitään. Kiipesin tulivuoren huipulle. Taistelin hyttyslaumaa vastaan. Nauroin paljon. Totesin joka päivä, että elämä on ihanaa.
Nyt on sosiaaliturvatunnus hukkunut byrokratian syövereihin, yliopiston kurssi-ilmoittautuminen ei onnistu ilman sitä ja olen muuttanut kahdesti kahdessa päivässä. Mutta ei se mitään. Ihanilla muistoilla kestää pienet vastoinkäymiset.
Söin (Islannin parasta) jäätelöä jäätävässä tuulessa lapaset kädessä. Ajoin ostoskärryillä keskellä yötä autiossa, yhdessä Islannin suurimmista kaupungeista. Uin kirkkaansinisessä, höyryävässä vedessä auringon laskiessa. Näin niin paljon upeita, jatkuvasti vaihtuvia maisemia, että tuntui kuin olisin ollut matkalla kuukauden. Ihailin revontulia pimeällä pellolla viinipullon ja parhaan seuran kera. Kävin yökävelyllä Eyjafjallajökullin vieressä. Liikutuin seistessäni upean vesiputouksen takana auringon paisteessa. Ajoin ensimmäistä kertaa automaattivaihteilla ja aiheutin muille matkustajille traumoja ajolinjoillani. Söin paljon leipää, pastaa ja yhden espanjalaisen omeletin. Ihmettelin joka päivä tuuriamme, kun aurinko paistoi. Kävin penismuseossa. Näin valaita. Söin lounasta mustalla rannalla. Meinasin mennä mereen uimaan mutta en uskaltanut. Kuuntelin täysillä autoradiota ikkunat auki. Tanssin hostellin nurmikolla kasarihittejä. Ihailin kanssamatkustajan lampaanlaskumissiota (1632, tosin kaikkia ei ehtinyt laskemaan). Näin tuttuja keskellä ei mitään. Kiipesin tulivuoren huipulle. Taistelin hyttyslaumaa vastaan. Nauroin paljon. Totesin joka päivä, että elämä on ihanaa.
Nyt on sosiaaliturvatunnus hukkunut byrokratian syövereihin, yliopiston kurssi-ilmoittautuminen ei onnistu ilman sitä ja olen muuttanut kahdesti kahdessa päivässä. Mutta ei se mitään. Ihanilla muistoilla kestää pienet vastoinkäymiset.
tiistai 24. elokuuta 2010
Pois (taas)
Ehdinpä olla täällä Reykjavíkissa peräti kaksi päivää ja nyt on aika taas vaihtaa maisemaa. Tiedossa on kolme jeeppiä, 15 vaihtaria kahdeksasta eri maasta (jos nyt oikein laskin), kuusi päivää, noin 3300 kilometriä ja kierros koko saaren ympäri. Huh! Sitten alkaakin jo koulu.
Tänään on haettu virastosta sosiaaliturvatunnusta, mikä sujui paljon odotettua nopemmin, etsitty makuupusseja, jotka olivat paljon odotettua kalliimpia ja ihmetelty säätä, joka oli paljon odotettua parempi, melkein kesäinen.
Muutakin olen ihmetellyt. En ole vielä tottunut siihen, että autot antavat tietä aina ja vapaaehtoisesti, vaikka heillä olisi vihreät valot. Myös erikoista ovat ilmaiset lahjapaperit ja -narut kaupoissa, jopa Vínbúðinissa eli Alkossa. Tänään kauppakeskuksessa oli tarjolla 12 eriväristä narua ja lukuisia papereita. Mitä ihmettä ihmiset täällä oikein paketoivat?
Nyt pakkaamaan, tosin ei paketteja vaan lämpimiä vaatteita ja isoa kasaa filmiä. Voi tulla hiljainen viikko täällä blogin puolella, hylkään rakkaan koneeni toisen suomalaisneidon hyvään huolenpitoon reissun ajaksi.
Sjáumst, nähdään!
Tänään on haettu virastosta sosiaaliturvatunnusta, mikä sujui paljon odotettua nopemmin, etsitty makuupusseja, jotka olivat paljon odotettua kalliimpia ja ihmetelty säätä, joka oli paljon odotettua parempi, melkein kesäinen.
Muutakin olen ihmetellyt. En ole vielä tottunut siihen, että autot antavat tietä aina ja vapaaehtoisesti, vaikka heillä olisi vihreät valot. Myös erikoista ovat ilmaiset lahjapaperit ja -narut kaupoissa, jopa Vínbúðinissa eli Alkossa. Tänään kauppakeskuksessa oli tarjolla 12 eriväristä narua ja lukuisia papereita. Mitä ihmettä ihmiset täällä oikein paketoivat?
Nyt pakkaamaan, tosin ei paketteja vaan lämpimiä vaatteita ja isoa kasaa filmiä. Voi tulla hiljainen viikko täällä blogin puolella, hylkään rakkaan koneeni toisen suomalaisneidon hyvään huolenpitoon reissun ajaksi.
Sjáumst, nähdään!
maanantai 23. elokuuta 2010
101 Reykjavík
Vähän pelottavaa, että nyt on vasta elokuu ja olen tänään pukenut päälle kerralla lähes kaikki lämpimät vaatteeni ja melkein menettänyt piponi järkyttävässä myrskytuulessa. Ihailinkin 300 euron lämpimiä talvikenkiä kaupan ikkunasta, ihan vain käytännöllisyyden nimissä, kröhöm…
Mutta tuulesta huolimatta, tämä on ihana kaupunki. Matalia, värikkäitä taloja, outoja sisäpihoja ja paljon kissoja.
Eilen oli Menningarnótt, kulttuuriyö. Meno oli melkein kuin Helsingissä taiteiden yönä: kadut täynnä vähäpukeisia teinejä, lavalla esiintymässä paikallinen Katri Helena ja Danny, baarissa laumoittain hipstereitä tanssimassa (tosin hiphoppia, omituinen yhdistelmä). Ja upea ilotulitus, jonka hurjan puhurin takia liikkui aivan päidemme yläpuolelle ja valui alas kuin värikäs sade.
Eilen kaduilla mahtui hädin tuskin kävelemään. Tänään siellä ei ollut ketään, paitsi paljon vaihtareita ja muutama turisti. Illalla menimme Háskólabíóon. Tila on päivisin yliopistoni luentosali ja iltaisin leffateatteri. Aivan kuten lukuisat ihanat kahvilat muuttuvat täällä illalla baareiksi. Todellista tilojen hyötykäyttöä.
Rakastan muutenkin islantilaisten asennetta. Ostimme leffalippuja ja myyjä myi ensin paikat väärään leffaan. Kun sanoimme asista, hän sanoi, että ei se mitään - menette vain väärien lippujen kanssa oikeaan saliin. Eikä lopulta kukaan edes kysynyt lippuja. Joko ihmisten rehellisyyteen uskotaan tai sitten ei ole varaa palkata ketään ovelle. Tai ehkä vähän kumpaakin.
Mutta tuulesta huolimatta, tämä on ihana kaupunki. Matalia, värikkäitä taloja, outoja sisäpihoja ja paljon kissoja.
Eilen oli Menningarnótt, kulttuuriyö. Meno oli melkein kuin Helsingissä taiteiden yönä: kadut täynnä vähäpukeisia teinejä, lavalla esiintymässä paikallinen Katri Helena ja Danny, baarissa laumoittain hipstereitä tanssimassa (tosin hiphoppia, omituinen yhdistelmä). Ja upea ilotulitus, jonka hurjan puhurin takia liikkui aivan päidemme yläpuolelle ja valui alas kuin värikäs sade.
Eilen kaduilla mahtui hädin tuskin kävelemään. Tänään siellä ei ollut ketään, paitsi paljon vaihtareita ja muutama turisti. Illalla menimme Háskólabíóon. Tila on päivisin yliopistoni luentosali ja iltaisin leffateatteri. Aivan kuten lukuisat ihanat kahvilat muuttuvat täällä illalla baareiksi. Todellista tilojen hyötykäyttöä.
Rakastan muutenkin islantilaisten asennetta. Ostimme leffalippuja ja myyjä myi ensin paikat väärään leffaan. Kun sanoimme asista, hän sanoi, että ei se mitään - menette vain väärien lippujen kanssa oikeaan saliin. Eikä lopulta kukaan edes kysynyt lippuja. Joko ihmisten rehellisyyteen uskotaan tai sitten ei ole varaa palkata ketään ovelle. Tai ehkä vähän kumpaakin.
perjantai 20. elokuuta 2010
Tehtävälista
Nyt on viimeinen päivä täällä Núpurissa, nyyh!
Tänään täytyy vielä:
- tunkea melkein tuplamäärä tavaraa rinkkaan, joka oli ratkeamispisteessä jo tänne tullessa.
- tehdä paljon lisää kuperkeikkoja. Olen kehittänyt tästä jonkinlaisen manian, erityisen hauskaa pyöriminen on sohvan selkänojan yli. Ja niityllä alamäkeen tietenkin.
- vierailla vielä kerran kuntosalilla, jossa kummittelee ja tyhjässä uima-altaassa.
- olla aika surullinen, koska ihanat kolme viikkoa on kohta ohi.
- miettiä kauhulla, milloin seuraavan kerran ehdin nukkua, sillä huomenna on Taiteiden yö Reykjavíkissa ja jotenkin tuntuu, että tänäkään yönä ei paljon ehdi levätä.
Tänään täytyy vielä:
- tunkea melkein tuplamäärä tavaraa rinkkaan, joka oli ratkeamispisteessä jo tänne tullessa.
- tehdä paljon lisää kuperkeikkoja. Olen kehittänyt tästä jonkinlaisen manian, erityisen hauskaa pyöriminen on sohvan selkänojan yli. Ja niityllä alamäkeen tietenkin.
- vierailla vielä kerran kuntosalilla, jossa kummittelee ja tyhjässä uima-altaassa.
- olla aika surullinen, koska ihanat kolme viikkoa on kohta ohi.
- miettiä kauhulla, milloin seuraavan kerran ehdin nukkua, sillä huomenna on Taiteiden yö Reykjavíkissa ja jotenkin tuntuu, että tänäkään yönä ei paljon ehdi levätä.
Hike from hell vol 7765
Eilen oli upean aurinkoinen ilma. Mallorkaveður, mallorcasää, kuten asia ilmaistaan islanniksi suositun lomakohteen mukaan.
Ajattelimme lähteä mukavalle pikku kävelylle lähistön laaksoon. Ihan vain tunnin verran. Ihan vain tasaista tietä.
Meidät kyydittiin autolla tien viereen ja aloitimme reissun rennosti - kipuamalla kivikkoista jyrkkää seinämää ylöspäin. Tuuleekohan Mallorcalla niin kovaa, että on vaikea pysyä pystyssä? Näkymät olivat kyllä kiipeämisen arvoiset ja mustikka-apajat ennen näkemättömät.
Kun pääsimme ylös, päätimme sittenkin laskeutua alas laaksoon. Siellä vastaan tuli puro, jonka yli pääsimme vaivatta. Valitettavasti vesi ei rajoittunut puroon vaan viereinen niitty oli yhtä isoa suota.
Upeat maisemat motivoivat tarpomaan lammikossa ja lopulta saavuimme vesiputoukselle, jota olimme tulleet katsomaan. Veden keskellä näkyi kimalteleva sateenkaari. Lähdimme hoipertelemaan sitä kohti kiviä pitkin. Yhtäkkiä huomasin edelläni menneen tytön lentävän kaaressa niskalleen, kerran ympäri kivikkoiseen puroon. Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi tapahtuneesta säikähdyksellä ja märillä vaatteilla. En vieläkään ymmärrä miten.
Soitimme kyyditsijälle, että tulisi hakemaan meidät tien reunasta. Valitettavasti sitä ennen oli yritettävä päästä sinne.
Muiden sukat olivat jo litimärät suovaelluksesta, mutta omani vielä kuivat vaelluskenkien, oi ihanien vaelluskenkien, ansiosta. Edessä oleva joki oli jotenkin ylitettävä ja päätin tehdä sen ilman kenkiä. Huono idea. Puolessa välissä tuntui kuin joku tunkisi veitsiä varpaisiin. Todella yllättävää, kun jaloissa virtaa jäätiköltä vettä.
Sitten puhelin soi. Kyytimme olisi tiellä viidessä minuutissa. Äkkiä kengät jalkaan ja kovaa vauhtia eteenpäin, yllättäen jyrkkää ylämäkeä. Pitkää ylämäkeä. Loputonta ylämäkeä.
Puoliksi konttaamalla pääsimme tienpientareelle, autoon, hotellille ja suihkuun. Ja opiskelemaan tämän päiväiseen kokeeseen.
Minneköhän sitä seuraavaksi vaeltaisi?
Ajattelimme lähteä mukavalle pikku kävelylle lähistön laaksoon. Ihan vain tunnin verran. Ihan vain tasaista tietä.
Meidät kyydittiin autolla tien viereen ja aloitimme reissun rennosti - kipuamalla kivikkoista jyrkkää seinämää ylöspäin. Tuuleekohan Mallorcalla niin kovaa, että on vaikea pysyä pystyssä? Näkymät olivat kyllä kiipeämisen arvoiset ja mustikka-apajat ennen näkemättömät.
Kun pääsimme ylös, päätimme sittenkin laskeutua alas laaksoon. Siellä vastaan tuli puro, jonka yli pääsimme vaivatta. Valitettavasti vesi ei rajoittunut puroon vaan viereinen niitty oli yhtä isoa suota.
Upeat maisemat motivoivat tarpomaan lammikossa ja lopulta saavuimme vesiputoukselle, jota olimme tulleet katsomaan. Veden keskellä näkyi kimalteleva sateenkaari. Lähdimme hoipertelemaan sitä kohti kiviä pitkin. Yhtäkkiä huomasin edelläni menneen tytön lentävän kaaressa niskalleen, kerran ympäri kivikkoiseen puroon. Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi tapahtuneesta säikähdyksellä ja märillä vaatteilla. En vieläkään ymmärrä miten.
Soitimme kyyditsijälle, että tulisi hakemaan meidät tien reunasta. Valitettavasti sitä ennen oli yritettävä päästä sinne.
Muiden sukat olivat jo litimärät suovaelluksesta, mutta omani vielä kuivat vaelluskenkien, oi ihanien vaelluskenkien, ansiosta. Edessä oleva joki oli jotenkin ylitettävä ja päätin tehdä sen ilman kenkiä. Huono idea. Puolessa välissä tuntui kuin joku tunkisi veitsiä varpaisiin. Todella yllättävää, kun jaloissa virtaa jäätiköltä vettä.
Sitten puhelin soi. Kyytimme olisi tiellä viidessä minuutissa. Äkkiä kengät jalkaan ja kovaa vauhtia eteenpäin, yllättäen jyrkkää ylämäkeä. Pitkää ylämäkeä. Loputonta ylämäkeä.
Puoliksi konttaamalla pääsimme tienpientareelle, autoon, hotellille ja suihkuun. Ja opiskelemaan tämän päiväiseen kokeeseen.
Minneköhän sitä seuraavaksi vaeltaisi?
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Eka keikka
Kerroinkin täällä blogissa aiemmin kuorohoilauksesta vapaaehtoisena aineenani. Olemme harjoitelleet peräti viisi kertaa ja lausumme islantilaisia lyriikoita jo ainakin sinne päin. Olikin ensimmäisen keikan aika Ísafjörðurin keskustassa.
Kello puoli neljän jälkeen keräännyimme keskusaukiolle. Tai oikeastaan Ísafjörðurin ainoalle aukiolle. Tieto esiintymisestä tuli meille yllätyksenä eilen, joten emme olleet harjoitelleet mitään kunnolla. Lauluihin kuuluvat rummut oli varastettu lauantain juhlissa (kuten myös Saksan lippu lipputangosta, mutta se nyt ei luonnollisestikaan liittynyt kuoroon millään tavalla) eli lähtökohdat olivat kohdallaan.
Vartin pituinen esiintyminen meni kuitenkin suhteellisen hyvin ja houkutteli paikalle muiden vaihtareiden ja parvekkeelta kuikuilleiden asukkaiden lisäksi paikallisen kylähullun.
Moisen ponnistuksen jälkeen nukuin tyytyväisenä päiväunet mutta lähdin mukaan iltakävelylle. Täällä ei ole puita lainkaan, vain vuoria, niittyjä ja meri. Hotellin lähellä on kuitenkin pienen pieni kasvitieteellinen puutarha, johon päädyimme. Vehreä keidas vuoren juurella on erikoinen näky. Puutarhan nurmikko ei kärsinyt lukuisista kärrynpyöristä ja kuperkeikoista alamäessä, toisin kuin selkäni.
Kello puoli neljän jälkeen keräännyimme keskusaukiolle. Tai oikeastaan Ísafjörðurin ainoalle aukiolle. Tieto esiintymisestä tuli meille yllätyksenä eilen, joten emme olleet harjoitelleet mitään kunnolla. Lauluihin kuuluvat rummut oli varastettu lauantain juhlissa (kuten myös Saksan lippu lipputangosta, mutta se nyt ei luonnollisestikaan liittynyt kuoroon millään tavalla) eli lähtökohdat olivat kohdallaan.
Vartin pituinen esiintyminen meni kuitenkin suhteellisen hyvin ja houkutteli paikalle muiden vaihtareiden ja parvekkeelta kuikuilleiden asukkaiden lisäksi paikallisen kylähullun.
Moisen ponnistuksen jälkeen nukuin tyytyväisenä päiväunet mutta lähdin mukaan iltakävelylle. Täällä ei ole puita lainkaan, vain vuoria, niittyjä ja meri. Hotellin lähellä on kuitenkin pienen pieni kasvitieteellinen puutarha, johon päädyimme. Vehreä keidas vuoren juurella on erikoinen näky. Puutarhan nurmikko ei kärsinyt lukuisista kärrynpyöristä ja kuperkeikoista alamäessä, toisin kuin selkäni.
maanantai 16. elokuuta 2010
Lumi
10 kilometriä kajakilla! Ei nyt mitenkään liity otsikkoon, mutta oli pakko vähän ylpeillä tänään osittain kaatosateessa tehdystä suorituksesta. Huomenna otsikko saattaa olla "Mikä ei pysty istumaan, nostamaan käsiään ja jonka kaikki vaatteet ovat yhä litimärät?" Vain villi arvaus.
Sen verran juttu liittyy ehkä kuitenkin aiheeseen, että lähdimme matkaan Flateyrin kylästä, jossa tapahtui vuonna 1995 iso lumivyöry. Lumivyöryt ovat yleisiä täällä Länsivuonoilla, koska vuoret ovat todella jyrkkärinteisiä. Flatreyrin vyöry surmasi 20 ihmistä kylässä, jossa oli tuolloin vain 74 asukasta.
Näin pienessä paikassa kaikki siis tuntevat jonkun vyöryssä kuolleen, esimerkiksi meitä kyydinneen hotellinomistajan koulukaveri ja tämän koko perhe hautautuivat lumeen.
Täällä Núpurissakin tapahtuu kuulemma joka vuosi lumivyöry, mutta tähän mennessä "vain" yksi talo on koskaan tuhoutunut vyöryissä.
Talvella lunta raivataan pääteiltä ahkeraan, mutta pienemmiltä teiltä, kuten tänne hotelliin vievältä, vain pari kertaa viikossa. Silloin talvirenkaista otetaan vähän ilmaa pois, jotta autolla pystyy ajamaan lumen päällä hautautumatta siihen. Ihan vain vinkiksi.
Flateyri on muuten myös yksi valaanpyyntikeskuksista ja valaita liikkuu lähivesillä paljon. Ainoa valashavainto tänään tosin oli ravintolan lounaslistalla. Onneksi hampurilaisen sai ilman pihviä.
Sen verran juttu liittyy ehkä kuitenkin aiheeseen, että lähdimme matkaan Flateyrin kylästä, jossa tapahtui vuonna 1995 iso lumivyöry. Lumivyöryt ovat yleisiä täällä Länsivuonoilla, koska vuoret ovat todella jyrkkärinteisiä. Flatreyrin vyöry surmasi 20 ihmistä kylässä, jossa oli tuolloin vain 74 asukasta.
Näin pienessä paikassa kaikki siis tuntevat jonkun vyöryssä kuolleen, esimerkiksi meitä kyydinneen hotellinomistajan koulukaveri ja tämän koko perhe hautautuivat lumeen.
Täällä Núpurissakin tapahtuu kuulemma joka vuosi lumivyöry, mutta tähän mennessä "vain" yksi talo on koskaan tuhoutunut vyöryissä.
Talvella lunta raivataan pääteiltä ahkeraan, mutta pienemmiltä teiltä, kuten tänne hotelliin vievältä, vain pari kertaa viikossa. Silloin talvirenkaista otetaan vähän ilmaa pois, jotta autolla pystyy ajamaan lumen päällä hautautumatta siihen. Ihan vain vinkiksi.
Flateyri on muuten myös yksi valaanpyyntikeskuksista ja valaita liikkuu lähivesillä paljon. Ainoa valashavainto tänään tosin oli ravintolan lounaslistalla. Onneksi hampurilaisen sai ilman pihviä.
lauantai 14. elokuuta 2010
Kolme juttua, joita ei yhdistä paljon mikään
1) Kaupat eivät ole kovin erikoistuneita täällä. Paikallisessa pikaruokaravintolassa myydään pitsan ja hampurilaisten lisäksi muun muassa ukulelen kieliä, sähkökitaroita, kännykkäliittymiä ja vuokrataan leffoja. Apteekeista taas saa lääkkeitä, sukkahousuja, ripsientaivuttimia ja pehmoleluja.
2) Tyhjäkäynti on (valitettavasti) suosiossa. Eilen illalla odottelimme bussissa lähtöä ennätykselliset 35 minuuttia, moottori käynnissä ja ovet auki. Vartti odottelua moottorin huristessa on ihan arkipäivää.
3) Islantilaiset leffat ovat suomalaiseen makuun. Melankoliaa, mustaa huumoria ja paljon viinaa. Suosittelen kipittämään videovuokraamoon ja hakemaan mahtavan Nói Albinói -leffan hyllystä. Osa kohtauksista on kuvattu tämänhetkisessä naapurikylässäni, þingeyrissä.
2) Tyhjäkäynti on (valitettavasti) suosiossa. Eilen illalla odottelimme bussissa lähtöä ennätykselliset 35 minuuttia, moottori käynnissä ja ovet auki. Vartti odottelua moottorin huristessa on ihan arkipäivää.
3) Islantilaiset leffat ovat suomalaiseen makuun. Melankoliaa, mustaa huumoria ja paljon viinaa. Suosittelen kipittämään videovuokraamoon ja hakemaan mahtavan Nói Albinói -leffan hyllystä. Osa kohtauksista on kuvattu tämänhetkisessä naapurikylässäni, þingeyrissä.
torstai 12. elokuuta 2010
Fisuista
Eilen piipahdimme missäs muualla kuin kalatehtaassa. Haju oli muiden mukaan kammottava, itse kuljeskelin nuhanenäisenä tyytyväisenä haistamatta mitään. Hyvä ajoitus!
Tehdas oli kolmen kuukauden pakkotauolla, koska turskaa ei ole pyydetty tarvittavalla tahdilla. Näimmekin siis kalojen sijaan paljon laatikoita, metallisia vempeleitä ja linjastoja.
Kalaa tuotetaan aikamoisella tehokkuudella. Fileeraajan eteen valuu kaloja liukuhihnalta ja ylijäämäosat käytetään muihin kalatuotteisiin. Muusattu kalamassa ruiskutetaan sisään kalapihveihin ohuita neuloja pitkin, joita oli linjastolla tuhansia. Kalojen päät taas kaupataan suolattuina Nigeriaan, jossa kalanpääkeitto on suosittu herkkuruoka.
Islantilainen herkku on puolestaan kuivattu kala, jota voi hyvin hyödyntää myös lyömäaseena, sen verran kovaa tekoa se on.
Tehdas oli kolmen kuukauden pakkotauolla, koska turskaa ei ole pyydetty tarvittavalla tahdilla. Näimmekin siis kalojen sijaan paljon laatikoita, metallisia vempeleitä ja linjastoja.
Kalaa tuotetaan aikamoisella tehokkuudella. Fileeraajan eteen valuu kaloja liukuhihnalta ja ylijäämäosat käytetään muihin kalatuotteisiin. Muusattu kalamassa ruiskutetaan sisään kalapihveihin ohuita neuloja pitkin, joita oli linjastolla tuhansia. Kalojen päät taas kaupataan suolattuina Nigeriaan, jossa kalanpääkeitto on suosittu herkkuruoka.
Islantilainen herkku on puolestaan kuivattu kala, jota voi hyvin hyödyntää myös lyömäaseena, sen verran kovaa tekoa se on.
tiistai 10. elokuuta 2010
Tuhkat Eurooppaan
Islannin postin markkinointiosastolta ei ainakaan innovatiivisuutta ja reagointikykyä puutu. Se kävi ilmi, kun ostin Ísafjördurin kirjakaupasta kortteja ja sain käteeni postimerkit.
Merkissä on kuva euroopankuulusta Eyjafjallajökullin tuhkapilvestä - ja merkkeihin on liimattu ohut kerros tulivuoren tuhkaa.
Eikä näitä ostamiani merkkejä ole tarkoitus minnekkään Islannin sisällä lennättää vaan niissä lukee Bréf til Evrópu - kirje Eurooppaan. Autenttista. Tuhkan lentämisestä Eurooppaan voi joku tässä tapauksessa iloitakin. Islannin sisällekin on oma tuhkakuorrutettu merkkinsä, mutta siitä uupuu kuva tuhkapilvestä.
Itseironiaa ei tunnu muutenkaan puuttuvan. Samoihin aikoihin heinäkuussa merkin kanssa tuli myyntiin muovipullo, jonka sisään voi kääriä kirjeen. Itsekin keväällä odottelin viikkokausia, että hakemukseni yliopistoon menisi perille. Ehkä se olisi ollut nopeammin Islannissa perinteisenä pullopostina.
Merkissä on kuva euroopankuulusta Eyjafjallajökullin tuhkapilvestä - ja merkkeihin on liimattu ohut kerros tulivuoren tuhkaa.
Eikä näitä ostamiani merkkejä ole tarkoitus minnekkään Islannin sisällä lennättää vaan niissä lukee Bréf til Evrópu - kirje Eurooppaan. Autenttista. Tuhkan lentämisestä Eurooppaan voi joku tässä tapauksessa iloitakin. Islannin sisällekin on oma tuhkakuorrutettu merkkinsä, mutta siitä uupuu kuva tuhkapilvestä.
Itseironiaa ei tunnu muutenkaan puuttuvan. Samoihin aikoihin heinäkuussa merkin kanssa tuli myyntiin muovipullo, jonka sisään voi kääriä kirjeen. Itsekin keväällä odottelin viikkokausia, että hakemukseni yliopistoon menisi perille. Ehkä se olisi ollut nopeammin Islannissa perinteisenä pullopostina.
maanantai 9. elokuuta 2010
Mikä haisee lannalta eikä pysty kunnolla istumaan?
Minä, joka ratsastin eilen.
Menimme siis tyttöporukalla tutustumaan islanninhevosiin. Ennen olen ratsastanut vain niin, että olen istua kököttänyt hepan selässä ja se on seurannut edellä kävelevää kaveriaan. Nyt opettelimme jopa miten hevosen saa pysäytettyä. Ihan tarpeellinen tieto, täytyy myöntää.
Kun olimme harjoitelleet aikamme aitauksessa, Miss Finland, Austria, Luxembourg ja Germany lähtivät kierrokselle, joka oli aivan upean mahtavan ihanan hieno. Ylitimme puroja ja vihreitä niittyjä, ympärillä monissa väreissä hehkuvat vuoret. Hevoseni oli aika itsepäinen ja sillä oli koko ajan nälkä - eli vähän kuin minä, joten tulimme hyvin toimeen.
Islanninhevoset ovat onneksi luonteeltaan rauhallisia ja suhteellisen pieniä, mutta ei selästä silti halunnut pudota. Islantiin ei edes saa tuoda muita hevosia. Mondon matkaoppaassa osuvasti sanotaankin, että Taru sormusten herrasta olisi pitänyt kuvata Islannin maisemissa (samaa mieltä), mutta Gandalf olisi ehkä valkoisessa viitassaan näyttänyt koomiselta 135-senttisen tölttäävän issikan selässä.
Tasaisesta töltistä ei kyllä ollut eilen puhettakaan ja tänään siis tuoli ei ole paras ystäväni. Kävimme onneksi lähistöllä Þingeyrin kylässä uimahallissa rentoutumassa. Islantilaiset ovat uimahulluja. Jokaisesta pienestäkin kylästä löytyy uimahalli, jonka vesiä lämmitetään geotermisellä lämmöllä. Þingeyrissä on 200 asukasta eikä edes ruokakauppaa, mutta uimahalli porealtaalla toki. Ja huomaa kyllä, että Islannissa on energiaa vaikka muille jakaa, sillä uima-altaassa oli lämmintä kuin kylvyssä ja porealtaassa vesi jo poltti.
Menimme siis tyttöporukalla tutustumaan islanninhevosiin. Ennen olen ratsastanut vain niin, että olen istua kököttänyt hepan selässä ja se on seurannut edellä kävelevää kaveriaan. Nyt opettelimme jopa miten hevosen saa pysäytettyä. Ihan tarpeellinen tieto, täytyy myöntää.
Kun olimme harjoitelleet aikamme aitauksessa, Miss Finland, Austria, Luxembourg ja Germany lähtivät kierrokselle, joka oli aivan upean mahtavan ihanan hieno. Ylitimme puroja ja vihreitä niittyjä, ympärillä monissa väreissä hehkuvat vuoret. Hevoseni oli aika itsepäinen ja sillä oli koko ajan nälkä - eli vähän kuin minä, joten tulimme hyvin toimeen.
Islanninhevoset ovat onneksi luonteeltaan rauhallisia ja suhteellisen pieniä, mutta ei selästä silti halunnut pudota. Islantiin ei edes saa tuoda muita hevosia. Mondon matkaoppaassa osuvasti sanotaankin, että Taru sormusten herrasta olisi pitänyt kuvata Islannin maisemissa (samaa mieltä), mutta Gandalf olisi ehkä valkoisessa viitassaan näyttänyt koomiselta 135-senttisen tölttäävän issikan selässä.
Tasaisesta töltistä ei kyllä ollut eilen puhettakaan ja tänään siis tuoli ei ole paras ystäväni. Kävimme onneksi lähistöllä Þingeyrin kylässä uimahallissa rentoutumassa. Islantilaiset ovat uimahulluja. Jokaisesta pienestäkin kylästä löytyy uimahalli, jonka vesiä lämmitetään geotermisellä lämmöllä. Þingeyrissä on 200 asukasta eikä edes ruokakauppaa, mutta uimahalli porealtaalla toki. Ja huomaa kyllä, että Islannissa on energiaa vaikka muille jakaa, sillä uima-altaassa oli lämmintä kuin kylvyssä ja porealtaassa vesi jo poltti.
perjantai 6. elokuuta 2010
Extreme
Unohtakaa jo ne iänikuiset benjihypyt ja riippuliidot. Jos haluatte todellista extremeurheilua, kävelkää.
Viikko Islannissa ja olen vaelluksilla muun muassa:
- Ylittänyt leveän puron vain huomatakseni, että olinkin kahden leveän puron välissä jumissa. Ylittänyt vaivalla toisen puron huomatakseni, että olin menossa väärään suuntaan.
- Uponnut nilkkoja myöten liejuun loputtomassa ylämäessä.
- Saanut sähköiskun lammasaidasta, jonka jälkeen kävelyseura puristi aitaa vain testatakseen, kulkeeko siinä todella sähköä.
- Ylittänyt kyseisen sähköaidan, koska portin luona odotti tuijottava pässi, jolla oli valtavat sarvet ja joka seurasi meitä pistävällä katseellaan.
-Joka kerta eksynyt merkityltä polulta, jos sellaisen olen edes löytänyt.
Viikko Islannissa ja olen vaelluksilla muun muassa:
- Ylittänyt leveän puron vain huomatakseni, että olinkin kahden leveän puron välissä jumissa. Ylittänyt vaivalla toisen puron huomatakseni, että olin menossa väärään suuntaan.
- Uponnut nilkkoja myöten liejuun loputtomassa ylämäessä.
- Saanut sähköiskun lammasaidasta, jonka jälkeen kävelyseura puristi aitaa vain testatakseen, kulkeeko siinä todella sähköä.
- Ylittänyt kyseisen sähköaidan, koska portin luona odotti tuijottava pässi, jolla oli valtavat sarvet ja joka seurasi meitä pistävällä katseellaan.
-Joka kerta eksynyt merkityltä polulta, jos sellaisen olen edes löytänyt.
torstai 5. elokuuta 2010
Paluu lapsuuteen
Voi tätä kielikurssielämän autuutta! Aamuisin istumme kiltisti luokassa, mutta iltapäivisin islannin kiemuroihin voi tutustua vähän epäperinteisemmin. Eilen muun muassa hoilasin (epävireisesti) kuorossa Jaakko kultaa (Meistari Jakob), huomenna tutustun popsanoituksiin ja ensi viikolla juoksen kaupunginkirjaston käytävillä islanninkielisten vihjeiden perässä. Ja iltalukemiseksi ostin tietenkin Andrés Öndin, akkarin. Tämän lähemmäksi enää tuskin tässä iässä pääsen ala-asteen kieltenopiskelun kulta-aikoja: ensin piirrettin koira ja kirjoitettiin alle "a dog" (5 minuuttia), sitten väritettiin piirustusta (40 minuuttia).
Eilen olin myös kuuntelemassa luentoa tästä Vestfjardan alueesta. 2/3 islantilaisista asuu nykyään suur-Reykjavíkissa, jonne muuttaa periferioilta jatkuvasti ihmisiä. Vestfjardastakin ovat ihmiset kaikonneet. Täällä eletään todellakin luonnon armoilla, sillä tiet ovat varmasti ajokunnossa vain kesäisin. Elämä pyörii kalan ympärillä: jopa yliopistokeskus Ísafjordurissa on vanhassa kalapakastamossa. Koska elinkeino on niinkin perinteinen, talouskriisi ei ole pahemmin vaikeuttanut elämää täällä toisin kuin Reykjavíkin alueella.
Tosin ei ole helppoa olla riippuvainen yhdestä elinkeinosta. Eräässä Vestfjardan kylässä lopetettiin kalankasvattamo, jolloin kylän 300 asukkaasta 120 menetti työpaikkansa. Muuta työtä on lähes mahdoton löytää ja koska tänne ei kukaan halua muuttaa, talot ovat arvottomia. Koska taloja on yllättäen syttynyt tuleen aika monta, vakuutus antaa enää rahaa vain, jos pätäkällä rakentaa uuden tönön samalle paikalle palaneen tilalle.
Eilen olin myös kuuntelemassa luentoa tästä Vestfjardan alueesta. 2/3 islantilaisista asuu nykyään suur-Reykjavíkissa, jonne muuttaa periferioilta jatkuvasti ihmisiä. Vestfjardastakin ovat ihmiset kaikonneet. Täällä eletään todellakin luonnon armoilla, sillä tiet ovat varmasti ajokunnossa vain kesäisin. Elämä pyörii kalan ympärillä: jopa yliopistokeskus Ísafjordurissa on vanhassa kalapakastamossa. Koska elinkeino on niinkin perinteinen, talouskriisi ei ole pahemmin vaikeuttanut elämää täällä toisin kuin Reykjavíkin alueella.
Tosin ei ole helppoa olla riippuvainen yhdestä elinkeinosta. Eräässä Vestfjardan kylässä lopetettiin kalankasvattamo, jolloin kylän 300 asukkaasta 120 menetti työpaikkansa. Muuta työtä on lähes mahdoton löytää ja koska tänne ei kukaan halua muuttaa, talot ovat arvottomia. Koska taloja on yllättäen syttynyt tuleen aika monta, vakuutus antaa enää rahaa vain, jos pätäkällä rakentaa uuden tönön samalle paikalle palaneen tilalle.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
47
Niin monta ötökän puremaa on oikeassa käsivarressani. Vasen puoli on jätetty rauhaan, mutta eiköhän tuossa ole paukamia tarpeeksi yhdelle ihmiselle.
tiistai 3. elokuuta 2010
Maailman rumimman logon palkinto menee...
...ylivoimaisesti islantilaisen halpakauppa Bónuksen kierosilmäiselle possulle.
Ehkä logon on tarkoitus näyttää halvalta kuten mainostamansa kaupan ruuat, jolloin tunnus ajaa kyllä hyvin asiansa. Ikävä vain, että possu loistaa melkein kylässä kuin kylässä idyllisten vuorimaisemien keskeltä ja valtaa katuja ostoskassien kyljissä. No, itsekin olen valitettavasti syyllistynyt possukassin kantamiseen julkisella paikalla.
Säästä rahaa, varaa sviitti
Reykjavíkin pormestariksi äänestettiin vuoden alussa koomikko Jon Gnarr, "the Best Partyn" edustaja. Hän lupasi vaalikampanjassaan muun muassa jääkarhun Reykjavíkin eläintarhaan, ilmaiset pyyhkeet uima-altaille ja Disneylandin lentokentälle. Ilmeistä kypsymistä kriiseihin ja politiikkaan islantilaisilta.
Herra Gnarr on myös asustellut aikanaan tässä samassa hotellissa, jossa käyn kielikurssia. Kun Gnarr valittiin pormestariksi, nimesi hotellin omistaja hänen entisen huoneensa pormestarin sviitiksi: siitä tuli koko paikan halvin huone.
Herra Gnarr on myös asustellut aikanaan tässä samassa hotellissa, jossa käyn kielikurssia. Kun Gnarr valittiin pormestariksi, nimesi hotellin omistaja hänen entisen huoneensa pormestarin sviitiksi: siitä tuli koko paikan halvin huone.
Todella kaukana ihan kaikesta
Nyt ollaan kielikurssilla, josta ei niin vain paeta, paitsi ehkä jonkun eksyneen lampaan selässä.
Ajoimme eilen bussilla koko päivän pitkin kiemuraisia vuoristoteitä Ísafjordurin kaupunkiin Islannin luoteisosaan. Sieltä oli edessä vielä kymmenen kilometrin tunneli vuorten ali - yhdellä kaistalla. Kun vastaan tuli autoja, pysähdyttiin pimeään odottelemaan. Sitten vielä pitkin pikkuteitä Núpuriin, jossa on tämä hotelli ja pari tönöä. Satakertaistimme kerralla kylän asukasluvun.
Aamupalalla on saatavilla kalanmaksaöljysnapseja ja majoituksen vieressä on upea mustavalkoinen hiekkaranta. Ísafjordurista löytyy katolinen kirkko omakotitalosta, autotallilla.
Ajoimme eilen bussilla koko päivän pitkin kiemuraisia vuoristoteitä Ísafjordurin kaupunkiin Islannin luoteisosaan. Sieltä oli edessä vielä kymmenen kilometrin tunneli vuorten ali - yhdellä kaistalla. Kun vastaan tuli autoja, pysähdyttiin pimeään odottelemaan. Sitten vielä pitkin pikkuteitä Núpuriin, jossa on tämä hotelli ja pari tönöä. Satakertaistimme kerralla kylän asukasluvun.
Aamupalalla on saatavilla kalanmaksaöljysnapseja ja majoituksen vieressä on upea mustavalkoinen hiekkaranta. Ísafjordurista löytyy katolinen kirkko omakotitalosta, autotallilla.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Kotikaupungissa
Reykjavík! Täällä ollaan.
Lyhyesti päivän tapahtumat: nukuin tuhottoman pitkään 11 tuntisen bussimatkan uuvuttamana, kävin vakoilemassa tulevaa kämppääni (ihanalla paikalla!), söin ihan mahtavan vegehampurilaisen diskopallon alla ja totesin, että jos tekisin omaa lehteä, haluaisin sen olevan ihan kuin Reykjavík Grapevine.
Löysin jo vaikka mitä ihania putiikkeja, joihin pujahdan kunhan palaan tänne takaisin kolmen viikon kuluttua. Monessa kaupassa on muuten myynnissä Eyjafjallajökull-paitoja, -mukeja ja jopa tulivuoren tuhkaa. Turismi tänne romahti purkauksen takia, joten paras kai myydä aika monta t-paitaa. Ei sentään yhtä banaalia kuin Thaimaassa nähdyt tsunamikuvakirjat.
Don't fuck with Iceland. We may not have the cash but we have the ash!
Lyhyesti päivän tapahtumat: nukuin tuhottoman pitkään 11 tuntisen bussimatkan uuvuttamana, kävin vakoilemassa tulevaa kämppääni (ihanalla paikalla!), söin ihan mahtavan vegehampurilaisen diskopallon alla ja totesin, että jos tekisin omaa lehteä, haluaisin sen olevan ihan kuin Reykjavík Grapevine.
Löysin jo vaikka mitä ihania putiikkeja, joihin pujahdan kunhan palaan tänne takaisin kolmen viikon kuluttua. Monessa kaupassa on muuten myynnissä Eyjafjallajökull-paitoja, -mukeja ja jopa tulivuoren tuhkaa. Turismi tänne romahti purkauksen takia, joten paras kai myydä aika monta t-paitaa. Ei sentään yhtä banaalia kuin Thaimaassa nähdyt tsunamikuvakirjat.
Don't fuck with Iceland. We may not have the cash but we have the ash!
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Sattumia
Matkalla Seydisfjörduriin olin samassa hytissä sveitsiläisen äidin ja tyttären kanssa. Eilen vaelluksella he tulivat vastaan polulla, keskellä ei mitään. Emme olleet nähneet muita ihmisiä moneen tuntiin. Kun illalla hostellihuoneen ovi avautui, ei ole vaikeaa arvata, ketkä majoittuivat samaan huoneeseen kanssani.
Samaisessa sympaattisessa hostellissa, jossa nytkin kirjoitan, on töissä suomalainen poika. Kävi ilmi, että hän on ollut viime vuoden vaihdossa samassa yliopistossa kuin minä - ja asunut samassa asunnossa kuin tulen asumaan!
Seydisfjördur on pieni, mutta niin on maailmakin.
Samaisessa sympaattisessa hostellissa, jossa nytkin kirjoitan, on töissä suomalainen poika. Kävi ilmi, että hän on ollut viime vuoden vaihdossa samassa yliopistossa kuin minä - ja asunut samassa asunnossa kuin tulen asumaan!
Seydisfjördur on pieni, mutta niin on maailmakin.
Triathlon ja jälkihiki
Ensimmäinen päiväni Islannissa, Seydisfjördurin pikkukaupungissa, oli vähätellen sanottuna vauhdikas. Aamulla harhailin tuttuun tapaan satamassa keskellä sumua ja etsin oikeaa tietä hostellille. Siis kylässä, jossa asuu vain 800 ihmistä ja on ehkä kolme katua, kröhöm…
Kysyin kahdelta saksalaiselta reppureissaajalta, olivatko he menossa samaan paikkaan kuin minä. Olivat ja olin kuin olinkin oikealla tiellä. Ruuanlaiton aikana sumu oli väistynyt ja söimme terassilla. Kun vieressä kohoavat upeat lumihuippuiset vuoret, jotka ympäröivät sinistä vuonoa, maistuu ruokakin maailman parhaalta.
Saksalaiset olivat lähdössä vaeltamaan ja lähdin heidän matkaansa. Polku kulki ylös upeita maisemia, matkalla oli kymmeniä vesiputouksia, loputtomia vihreitä niittyjä ja jylhiä kallioita. Tarkoituksena oli mennä ylhäällä sijaitsevalle järvelle, mutta jotenkin päädyimme väärälle polulle ja saksalaiset avuliaasti kiskoivat lyhytjalkaista suomalaista lukuisien kuohuvien purojen yli. Parin tunnin reissu venyi kuuteen, emmekä silti nähneet järveä, mutta se ei kaiken kauneuden keskellä tuntunut enää niin tärkeältä.
Kello oli jo kahdeksan, kun kävellessämme takaisin vaellukselta näimme rannassa tutun hostellilta. Luulimme, ettemme olisi ehtineet kajakkiretkelle harhailujen jälkeen, mutta meille annettiin kymmenen minuuttia aikaa syödä, käydä vessassa ja ylipäätään mennä hostellille. Hyvin sujui juoksu megavaelluksen jälkeen ja ehdimme takaisin ajoissa. Kajakilla oli ihana meloa turkoosissa vedessä ja katsoa vuorien taakse laskeutuvaa aurinkoa. Illallista söimme vasta lähempänä puoltayötä.
Muut väsähtivät, mutta lähdin vielä toisen vaeltajan kera lähibaariin. Siellä olikin sitten koko kylä. Omakotitalo eli baari oli kuin kotibileet, olohuoneessa paikalliset lauloivat ja tanssivat villinä. Kun saavuimme baariin, paikan olisi pitänyt mennä kiinni jo reilu tunti aiemmin, mutta meno jatkui vielä toisen tunnin ajan. Pienessä kylässä on etunsa: bongasimme paikalta niin kajakkiohjaajan kuin tuttuja hostellilta.
Seuraavana aamuna päivästä muistona oli naama täynnä pisamia ja vähän punoittava nenä - auringosta.
P.S. Ei loppunut urheilu tähän. Tänään lähdin suomalaissveitsiläisessä seurassa kapuamaan toista rinnettä. On se kumma, ettei matkailuesitteiden kuvissa näy hikisiä turisteja, joita ympäröi kärpäslauma. Kuvat maisemista, jotka ylhäällä odottivat ja esitteissä näkyvät, ovat kyllä täyttä totta.
Kysyin kahdelta saksalaiselta reppureissaajalta, olivatko he menossa samaan paikkaan kuin minä. Olivat ja olin kuin olinkin oikealla tiellä. Ruuanlaiton aikana sumu oli väistynyt ja söimme terassilla. Kun vieressä kohoavat upeat lumihuippuiset vuoret, jotka ympäröivät sinistä vuonoa, maistuu ruokakin maailman parhaalta.
Saksalaiset olivat lähdössä vaeltamaan ja lähdin heidän matkaansa. Polku kulki ylös upeita maisemia, matkalla oli kymmeniä vesiputouksia, loputtomia vihreitä niittyjä ja jylhiä kallioita. Tarkoituksena oli mennä ylhäällä sijaitsevalle järvelle, mutta jotenkin päädyimme väärälle polulle ja saksalaiset avuliaasti kiskoivat lyhytjalkaista suomalaista lukuisien kuohuvien purojen yli. Parin tunnin reissu venyi kuuteen, emmekä silti nähneet järveä, mutta se ei kaiken kauneuden keskellä tuntunut enää niin tärkeältä.
Kello oli jo kahdeksan, kun kävellessämme takaisin vaellukselta näimme rannassa tutun hostellilta. Luulimme, ettemme olisi ehtineet kajakkiretkelle harhailujen jälkeen, mutta meille annettiin kymmenen minuuttia aikaa syödä, käydä vessassa ja ylipäätään mennä hostellille. Hyvin sujui juoksu megavaelluksen jälkeen ja ehdimme takaisin ajoissa. Kajakilla oli ihana meloa turkoosissa vedessä ja katsoa vuorien taakse laskeutuvaa aurinkoa. Illallista söimme vasta lähempänä puoltayötä.
Muut väsähtivät, mutta lähdin vielä toisen vaeltajan kera lähibaariin. Siellä olikin sitten koko kylä. Omakotitalo eli baari oli kuin kotibileet, olohuoneessa paikalliset lauloivat ja tanssivat villinä. Kun saavuimme baariin, paikan olisi pitänyt mennä kiinni jo reilu tunti aiemmin, mutta meno jatkui vielä toisen tunnin ajan. Pienessä kylässä on etunsa: bongasimme paikalta niin kajakkiohjaajan kuin tuttuja hostellilta.
Seuraavana aamuna päivästä muistona oli naama täynnä pisamia ja vähän punoittava nenä - auringosta.
P.S. Ei loppunut urheilu tähän. Tänään lähdin suomalaissveitsiläisessä seurassa kapuamaan toista rinnettä. On se kumma, ettei matkailuesitteiden kuvissa näy hikisiä turisteja, joita ympäröi kärpäslauma. Kuvat maisemista, jotka ylhäällä odottivat ja esitteissä näkyvät, ovat kyllä täyttä totta.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Lintu(paiste)ja
Tänään suuntasin bussilla Vestmannaan ja sieltä veneellä Vestmannan kuuluisille lintukallioille. Totuuden nimissä näin enemmän linnunjätöksiä kuin itse lintuja, mutta maisemat olivat häikäiseviä. Valtavia vihreitä kallionseinämiä, tumman turkoosia vettä ja korkeita luolia. Eniten ihmetyttivät lampaat, jotka tallustelivat tyytyväisinä jyrkillä kallioilla, joissa pysymiseen tarvitsisin kiipeilyvarusteet (ja koska en osaa kiipeillä, tipahtaisin silti). Näin myöhemmin kahvilassa pätkän videosta, jossa lampaat laskettiin laitumelle köysisilmukassa, koska seinämille ei muuten päässyt.
Kaikki muut paatissa puhuivat ja ymmärsivät skandinaaviskaa. Ystävällinen färsaarelainen kuitenkin käänsi minulle oppaan juttuja ja sivisti myös saarien kulttuurista.
Olin jo aiemmin lukenut, että perinteisesti täällä kuivataan lihaa kuukausitolkulla ulkona, koska se ei mätäne suolaisessa ilmassa. Sen, että ilma on suolainen olen huomannut hiuksissani, jotka näyttävät heti pesun jälkeen siltä, että olisin uitanut niitä pari vuotta öljytynnyrissä. Nyt kuulin, että herkullinen linturuoka syntyy, kun ylisuloinen lunni (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lunni) täytetään keksitaikinalla ja keitetään. Paikalliset pyydystävät lintuja kallioilta haavin kanssa, kunhan ensin pääsevät niille köysien avulla. Joinain vuosina merilintuja on ollut hurjat määrät. Opas oli ollut jo 1950-luvulla nuorena poikana lintujahdissa ja napannut muun joukon kanssa päivän aikana 500 siivekästä. Liekö lintuvale?
Matka satamaan ja takaisin olivat vaikuttavia, kun bussi kiemurteli ylhäällä vuoristoteitä. Välillä vihmoi sadetta, välillä yllätti jo tutuksi tullut täyssumu, välillä aurinko paistoi. Niin, tämä siis vajaan tunnin matkalla. Takaisin tullessa bussi pysähtyi tavalliselle huoltoasemalle, tankkasi 170 litraa bensaa, ajoi pari metriä ja jätti meidät toisen bussin noukittaviksi. Sen verran tanskasta ymmärsin, että vaihtobussi olisi paikalla 15 sekunnin kuluessa. Se piti paikkansa.
Kaikki muut paatissa puhuivat ja ymmärsivät skandinaaviskaa. Ystävällinen färsaarelainen kuitenkin käänsi minulle oppaan juttuja ja sivisti myös saarien kulttuurista.
Olin jo aiemmin lukenut, että perinteisesti täällä kuivataan lihaa kuukausitolkulla ulkona, koska se ei mätäne suolaisessa ilmassa. Sen, että ilma on suolainen olen huomannut hiuksissani, jotka näyttävät heti pesun jälkeen siltä, että olisin uitanut niitä pari vuotta öljytynnyrissä. Nyt kuulin, että herkullinen linturuoka syntyy, kun ylisuloinen lunni (http://fi.wikipedia.org/wiki/Lunni) täytetään keksitaikinalla ja keitetään. Paikalliset pyydystävät lintuja kallioilta haavin kanssa, kunhan ensin pääsevät niille köysien avulla. Joinain vuosina merilintuja on ollut hurjat määrät. Opas oli ollut jo 1950-luvulla nuorena poikana lintujahdissa ja napannut muun joukon kanssa päivän aikana 500 siivekästä. Liekö lintuvale?
Matka satamaan ja takaisin olivat vaikuttavia, kun bussi kiemurteli ylhäällä vuoristoteitä. Välillä vihmoi sadetta, välillä yllätti jo tutuksi tullut täyssumu, välillä aurinko paistoi. Niin, tämä siis vajaan tunnin matkalla. Takaisin tullessa bussi pysähtyi tavalliselle huoltoasemalle, tankkasi 170 litraa bensaa, ajoi pari metriä ja jätti meidät toisen bussin noukittaviksi. Sen verran tanskasta ymmärsin, että vaihtobussi olisi paikalla 15 sekunnin kuluessa. Se piti paikkansa.
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Melankoliaa ja sumua Tórshavnissa
Yöllä saavuimme Färsaarille. Kun aiemmin soitin hostellille, minulle sanottiin, että satamasta kävelisi puolisen tuntia majapaikkaan. Luojan kiitos otin taksin, sillä mäki oli jyrkkä ja kiemurteleva ja sumu niin tiheä, ettei edes tietä näkynyt. Taksikuskia se ei tuntunut haittaavan, sillä hän ajoi kuin olisi muka nähnyt eteensä. Perillä minua odotti kahden hengen huone, jossa olen ainakin toistaiseksi yksin, naapureina pihalla pari lammasta ja hevonen.
Aamulla, kun sumu oli hälvennyt, vihreät kalliot ja tyyni meri näkyivät ikkunastani. Lähdin vaeltamaan mäkeä alas kaupunkiin. Paljon mukavampaa mennä alamäkeä selkeässä säässä kuin ylämäkeä kaatosateessa, kuten iltapäivällä totesin. Ah, mitä elämän metaforia.
Harvassa pääkaupungissa voi astua lampaanlantaan (check). No, harvassa pääkaupungissa lampaat ylipäätään kuljeskelevat keskellä tietä, hevosia pidetään keskustassa takapihoilla ja talojen katot ovat ruohokenttiä. Tórshavinin keskustassakin on vain omakotitaloja, kaikki ihanan värikkäitä. Bongasin idyllistä kylläkin kiintiöspuget satamasta vodkapullon kera. Muutenkin kaupunki sai oloni jotenkin melankoliseksi. Ehkä se oli kostea sumuinen ilma, kadut, joissa kostean ilman takia sammal kasvaa asfaltin päällä tai rakennusten merituulesta halkeileva maalipinta. Tai ehkä visiitti pienenpienelle hautausmaalle, jossa kasvit olivat päällystäneet kaatuneet hautakivet ja rikkoutuneet enkelit.
Nyt sumu on taas laskeutunut enkä näe ikkunasta ulos. Äsken kuulin outoa ääntä ja mietin, soiko jonkun kännykkä. Avasin ikkunan. Se oli lammas.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Aamulla, kun sumu oli hälvennyt, vihreät kalliot ja tyyni meri näkyivät ikkunastani. Lähdin vaeltamaan mäkeä alas kaupunkiin. Paljon mukavampaa mennä alamäkeä selkeässä säässä kuin ylämäkeä kaatosateessa, kuten iltapäivällä totesin. Ah, mitä elämän metaforia.
Harvassa pääkaupungissa voi astua lampaanlantaan (check). No, harvassa pääkaupungissa lampaat ylipäätään kuljeskelevat keskellä tietä, hevosia pidetään keskustassa takapihoilla ja talojen katot ovat ruohokenttiä. Tórshavinin keskustassakin on vain omakotitaloja, kaikki ihanan värikkäitä. Bongasin idyllistä kylläkin kiintiöspuget satamasta vodkapullon kera. Muutenkin kaupunki sai oloni jotenkin melankoliseksi. Ehkä se oli kostea sumuinen ilma, kadut, joissa kostean ilman takia sammal kasvaa asfaltin päällä tai rakennusten merituulesta halkeileva maalipinta. Tai ehkä visiitti pienenpienelle hautausmaalle, jossa kasvit olivat päällystäneet kaatuneet hautakivet ja rikkoutuneet enkelit.
Nyt sumu on taas laskeutunut enkä näe ikkunasta ulos. Äsken kuulin outoa ääntä ja mietin, soiko jonkun kännykkä. Avasin ikkunan. Se oli lammas.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.
Unta ja solariumia
Kuten ehkä edellisestä kirjoituksesta selvisi, satamaan ei ollut kovin helppo päästä. Terminaali oli osin ruostunutta aaltopeltiä, odotusaulassa kukkaverhot ja yksi tiski. Itse paatti puolestaan oli sympaattinen eikä onneksi yhtä ruosteessa kuin satamansa.
Laivalla yritin pitää itseni hereillä edes muutaman tunnin ajan. Menin pian lähdön jälkeen alimpaan kerrokseen, josta löytyi kuntosali ja solarium. Kun avasin oven, näin miehen riuhtomassa soutulaitteessa hiki otsalla. Jotenkin se oli huvittavaa, Atlantin alla. Tiesin ainakin, kenen kanssa haluaisin tarvittaessa samaan pelastusveneeseen. 50 kruunulla sai 13 minuuttia ja 20 sekuntia rusketusta. Saman verran maksoi respassa arpa, jolla saattoi voittaa paremman hytin. Kumpikin jäi hankkimatta.
Univelat veivät pian voiton ja painuin sänkyyn. Nukuin 15,5 tuntia. Kun heräsin, kävelin kannelle ja näin kallioiden nousevan sumuisesta merestä. Kauimmaisen päällä oli valkoinen majakka, laivan vieressä lensi kymmeniä lintuja ja veden pinnalle nousi hetkeksi joukko selkäeviä. Pian saaret jäivät taakse ja ympärillä oli taas vain loputon meri.
Laivalla yritin pitää itseni hereillä edes muutaman tunnin ajan. Menin pian lähdön jälkeen alimpaan kerrokseen, josta löytyi kuntosali ja solarium. Kun avasin oven, näin miehen riuhtomassa soutulaitteessa hiki otsalla. Jotenkin se oli huvittavaa, Atlantin alla. Tiesin ainakin, kenen kanssa haluaisin tarvittaessa samaan pelastusveneeseen. 50 kruunulla sai 13 minuuttia ja 20 sekuntia rusketusta. Saman verran maksoi respassa arpa, jolla saattoi voittaa paremman hytin. Kumpikin jäi hankkimatta.
Univelat veivät pian voiton ja painuin sänkyyn. Nukuin 15,5 tuntia. Kun heräsin, kävelin kannelle ja näin kallioiden nousevan sumuisesta merestä. Kauimmaisen päällä oli valkoinen majakka, laivan vieressä lensi kymmeniä lintuja ja veden pinnalle nousi hetkeksi joukko selkäeviä. Pian saaret jäivät taakse ja ympärillä oli taas vain loputon meri.
Kysyvä tieltä eksyy
Ostin Siljalta irtokolikoilla Olivian ja inspiroiduin Tukholmassa kahvilassa lorviessani Bo Carpelanin haastattelusta.
"Käsitys menestyvästä ihmisestä on, että hän on koko ajan sosiaalinen. Jos on yksin, muut säälivät. Mutta ihmisen on tärkeää pysähtyä, olla joskus hiljaa ja yksin", Bo muistuttaa.
"Jokainen tarvitsee yksinoloa. Se vapauttaa ajatukset kulkemaan kuin pilvet yli taivaan. Mutta moni ei osaa olla yksin tai tekemättä mitään. Jatkuva puuhaaminen on helppoa, olla tekemättä mitään vaikeaa."
Niin totta! Ajattelin yrittää ja matkalla Tukholmasta Köpikseen en tehnyt mitään (paitsi vahingossa nukuin). En lukenut, en kirjoittanut, en jutellut, en syönyt. Olin vain ja istuin. Ja aika kului hurjan nopeasti! Kuin huomaamatta kuusi tuntia oli kulunut ja olin perillä.
Zen oli hetkellistä. Odotin tunnin verran Köpiksessä seuraavaa junaa ja tarvitsin nyt lukemista pysykseni hereillä. Puoliltaöin lähtevä Inter City oli tupaten täynnä. Vieressäni istunut nainen sanoi, että näin oli aina perjantaiöisin. Onneksi olin tuhlannut kolme euroa paikkalippuun ja sain sentään istua parin tunnin matkan ajan. Sitten olinkin keskellä ei mitään, asemalla, jossa ei ollut mitään muuta kuin hiton kylmä.
Vihdoin tunnin odottelun jälkeen seuraava juna tuli. Siellä oli paljon tilaa! Tyytyväisenä oikaisin jalkani toiselle istuimelle ja laitoin herätyskellon soimaan. Vihdoin unta.
Kunnes heräsin ja vaunu oli tyhjenemässä. Jaahas, juna ei mennytkään minne piti, vaan piti vaihtaa bussiin ratatöiden takia. Keräsin nopeasti tavarani, mutta en ilmeisesti tarpeeksi nopeasti, koska asema oli jo tyhjä. Mietin kummasta suunnasta bussi lähtee. Koska opasteet seinissä olivat vain tanskaksi ja ilman nuolia, käännyin oikealle ja juoksin käytävän päähän. Parkkipaikalla oli yksi auto. Koputin ikkunaan ja kysyin bussista. Tästä se lähtee, kuului vastaus. Katsoin tyhjää bussiterminaalia. Ei voi olla. Ryntäsin portaat ylös, kiiruhdin pitkää käytävää toiselle puolelle ja näin bussin alhaalla, moottori käynnissä ja valot päällä. Kompastelin rappuset alas ja juoksin parkkipaikalle viime hetkellä. Minuutin päästä olin jo matkalla.
Ja kuinka kaunista oli! Loputtomilla pelloilla oli usvaa ja punainen aurinko nousi. Matka kuitenkin kesti ja kesti. Välillä kuski piti röökitaukoja. Kun olimme asemalla, junani oli lähtenyt kolme minuuttia sitten.
Kaksi tuntia seuraavaan junaan. Hyvästi zen. Yritin nukkua pikkuruisessa lähtöhallissa, mutta paikallisen väsähtäneen juhlijan herätyskello soi kymmenen minuutin välein ja kärpäset pörräsivät naamassani. Istuin ulos ja tuijotin kelloa. Ajatukset eivät enää kulkeneet kuin pilvet yli taivaan (jos nyt koskaan olivat).
Vihdoin juna tuli, pääsin pääteasemalleni ja bussikin lähti viiden minuutin sisällä. Seuraavaa olisikin joutunut taas odottamaan sen kaksi tuntia.
Hanstholmissa oli ruosteisia rakennuksia ja kaksi kahvilaa. Ei mikään varsinainen olympiaterminaali kaupungin keskustassa.
Päädyin kahviloista toiseen. Siellä myytiin ruokaa, juomaa ja pornoleffoja. Kaikki miehet olivat ahtautuneet tupakkakoppiin, jossa ei saanut syödä mutta syötiin kuitenkin. En olekaan ennen tiennyt, että hedelmäpeliin voi ladata rahaa ja laittaa sen itsestään pyörimään vaikka koko tunniksi.
Olin perillä.
"Käsitys menestyvästä ihmisestä on, että hän on koko ajan sosiaalinen. Jos on yksin, muut säälivät. Mutta ihmisen on tärkeää pysähtyä, olla joskus hiljaa ja yksin", Bo muistuttaa.
"Jokainen tarvitsee yksinoloa. Se vapauttaa ajatukset kulkemaan kuin pilvet yli taivaan. Mutta moni ei osaa olla yksin tai tekemättä mitään. Jatkuva puuhaaminen on helppoa, olla tekemättä mitään vaikeaa."
Niin totta! Ajattelin yrittää ja matkalla Tukholmasta Köpikseen en tehnyt mitään (paitsi vahingossa nukuin). En lukenut, en kirjoittanut, en jutellut, en syönyt. Olin vain ja istuin. Ja aika kului hurjan nopeasti! Kuin huomaamatta kuusi tuntia oli kulunut ja olin perillä.
Zen oli hetkellistä. Odotin tunnin verran Köpiksessä seuraavaa junaa ja tarvitsin nyt lukemista pysykseni hereillä. Puoliltaöin lähtevä Inter City oli tupaten täynnä. Vieressäni istunut nainen sanoi, että näin oli aina perjantaiöisin. Onneksi olin tuhlannut kolme euroa paikkalippuun ja sain sentään istua parin tunnin matkan ajan. Sitten olinkin keskellä ei mitään, asemalla, jossa ei ollut mitään muuta kuin hiton kylmä.
Vihdoin tunnin odottelun jälkeen seuraava juna tuli. Siellä oli paljon tilaa! Tyytyväisenä oikaisin jalkani toiselle istuimelle ja laitoin herätyskellon soimaan. Vihdoin unta.
Kunnes heräsin ja vaunu oli tyhjenemässä. Jaahas, juna ei mennytkään minne piti, vaan piti vaihtaa bussiin ratatöiden takia. Keräsin nopeasti tavarani, mutta en ilmeisesti tarpeeksi nopeasti, koska asema oli jo tyhjä. Mietin kummasta suunnasta bussi lähtee. Koska opasteet seinissä olivat vain tanskaksi ja ilman nuolia, käännyin oikealle ja juoksin käytävän päähän. Parkkipaikalla oli yksi auto. Koputin ikkunaan ja kysyin bussista. Tästä se lähtee, kuului vastaus. Katsoin tyhjää bussiterminaalia. Ei voi olla. Ryntäsin portaat ylös, kiiruhdin pitkää käytävää toiselle puolelle ja näin bussin alhaalla, moottori käynnissä ja valot päällä. Kompastelin rappuset alas ja juoksin parkkipaikalle viime hetkellä. Minuutin päästä olin jo matkalla.
Ja kuinka kaunista oli! Loputtomilla pelloilla oli usvaa ja punainen aurinko nousi. Matka kuitenkin kesti ja kesti. Välillä kuski piti röökitaukoja. Kun olimme asemalla, junani oli lähtenyt kolme minuuttia sitten.
Kaksi tuntia seuraavaan junaan. Hyvästi zen. Yritin nukkua pikkuruisessa lähtöhallissa, mutta paikallisen väsähtäneen juhlijan herätyskello soi kymmenen minuutin välein ja kärpäset pörräsivät naamassani. Istuin ulos ja tuijotin kelloa. Ajatukset eivät enää kulkeneet kuin pilvet yli taivaan (jos nyt koskaan olivat).
Vihdoin juna tuli, pääsin pääteasemalleni ja bussikin lähti viiden minuutin sisällä. Seuraavaa olisikin joutunut taas odottamaan sen kaksi tuntia.
Hanstholmissa oli ruosteisia rakennuksia ja kaksi kahvilaa. Ei mikään varsinainen olympiaterminaali kaupungin keskustassa.
Päädyin kahviloista toiseen. Siellä myytiin ruokaa, juomaa ja pornoleffoja. Kaikki miehet olivat ahtautuneet tupakkakoppiin, jossa ei saanut syödä mutta syötiin kuitenkin. En olekaan ennen tiennyt, että hedelmäpeliin voi ladata rahaa ja laittaa sen itsestään pyörimään vaikka koko tunniksi.
Olin perillä.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Perussäätö
Lähdin aamulla Siljalta selässäni rinkka, vatsan päällä reppu, olalla käsilaukku ja kädessä kangaskassi. Ihmeen kaupalla pääsin puolen kilometrin päähän metrolle, metrolla T-centraleniin ja löysin vielä juna-asemallekin. Eikä tullut edes hiki. Vielä.
Asemalla on lukuisia säilytyslokeroja, mutta lähes kaikki, etenkin isot, olivat varattuja. Näin kuitenkin yhden vapaan, ryntäsin paikalle ja yritin tunkea rinkkaani ylimmällä tasolla olevaan lokeroon. No, parin epäonnistuneen punnerruksen jälkeen rinkka oli kaapissa ja viskoin perään repusta kaikki ylimääräiset paperit, kirjat ja romut kekoon rinkan päälle.
Sitten tajusin, että kolikkoni eivät riitä maksuun. Pyysin vieressä seissyttä poikaa vartioimaan hetken kamojani lokerossa ja ryntäsin Burger Kingiin setelit kourassa. He eivät suostuneet vaihtamaan vaan osoittivat vastakkaisella puolella asemaa olevaaa vaihtoautomaattia. Juoksin sinne vain nähdäkseni, että kone oli juuri korjattavana. Palasin siis takaisin lokerolle, jossa poika odotti.
Hetken kuluttua lähdin uudelleen automaatille. Nyt jätin rinkan suosiolla lokeroon ilman valvontaa. Automaatti toimi, mutta edessä oli hurja jono. Odotuksen jälkeen sain tungettua setelini automaattiin, mutta toista seteleistä masiina ei hyväksynyt. Niinpä jouduin vaihtamaan isomman setelin ja kipitin takaisin lokerolle koura täynnä kolikoita.
Suljin lokeron ja pidin ohjeiden mukaan kahvaa alhaalla ennen maksua mutta lokeron ovi ei toiminut.
Kiskaisin rinkan alas, tungin irtokamat kangaskassiin ja lähdin raahaamaan rinkkaa toiseen lokerikkorykelmään. Hihnat tarttuivat jokaiseen kahvaan, jonka ohi kuljin, mutta lopulta pääsin perimmäiselle seinälle, jossa oli tyhjä kaappi, ylin mahdollinen tietenkin. Punnersin rinkan sinne ja maksoin. Se toimi! Kämmen on täynnä pieniä verenpurkaumia rinkan väkivaltaisesta heittelystä mutta ainakin se on nyt jossain muualla kuin tässä. Voitte olla varmoja, että menen ajoissa takaisin asemalle, että saan kaapin vielä auki jollain ihmekoodilla ennen junamatkaa. Peukut pystyyn.
Kun kävelin hikisenä ulos asemalta, käsilaukkuni metallinen lukko katkesi itsestään. Tänään ei ole laukkupäivä.
P.S. Alla on muuten toinen postaus itse laivamatkasta.
Asemalla on lukuisia säilytyslokeroja, mutta lähes kaikki, etenkin isot, olivat varattuja. Näin kuitenkin yhden vapaan, ryntäsin paikalle ja yritin tunkea rinkkaani ylimmällä tasolla olevaan lokeroon. No, parin epäonnistuneen punnerruksen jälkeen rinkka oli kaapissa ja viskoin perään repusta kaikki ylimääräiset paperit, kirjat ja romut kekoon rinkan päälle.
Sitten tajusin, että kolikkoni eivät riitä maksuun. Pyysin vieressä seissyttä poikaa vartioimaan hetken kamojani lokerossa ja ryntäsin Burger Kingiin setelit kourassa. He eivät suostuneet vaihtamaan vaan osoittivat vastakkaisella puolella asemaa olevaaa vaihtoautomaattia. Juoksin sinne vain nähdäkseni, että kone oli juuri korjattavana. Palasin siis takaisin lokerolle, jossa poika odotti.
Hetken kuluttua lähdin uudelleen automaatille. Nyt jätin rinkan suosiolla lokeroon ilman valvontaa. Automaatti toimi, mutta edessä oli hurja jono. Odotuksen jälkeen sain tungettua setelini automaattiin, mutta toista seteleistä masiina ei hyväksynyt. Niinpä jouduin vaihtamaan isomman setelin ja kipitin takaisin lokerolle koura täynnä kolikoita.
Suljin lokeron ja pidin ohjeiden mukaan kahvaa alhaalla ennen maksua mutta lokeron ovi ei toiminut.
Kiskaisin rinkan alas, tungin irtokamat kangaskassiin ja lähdin raahaamaan rinkkaa toiseen lokerikkorykelmään. Hihnat tarttuivat jokaiseen kahvaan, jonka ohi kuljin, mutta lopulta pääsin perimmäiselle seinälle, jossa oli tyhjä kaappi, ylin mahdollinen tietenkin. Punnersin rinkan sinne ja maksoin. Se toimi! Kämmen on täynnä pieniä verenpurkaumia rinkan väkivaltaisesta heittelystä mutta ainakin se on nyt jossain muualla kuin tässä. Voitte olla varmoja, että menen ajoissa takaisin asemalle, että saan kaapin vielä auki jollain ihmekoodilla ennen junamatkaa. Peukut pystyyn.
Kun kävelin hikisenä ulos asemalta, käsilaukkuni metallinen lukko katkesi itsestään. Tänään ei ole laukkupäivä.
P.S. Alla on muuten toinen postaus itse laivamatkasta.
Tahtoisin ginitonicin, ginitonicin...
En ole ennen reissannut ruotsinlaivalla yksin. Reissu sujui seuraavasti (ilman kuvia, koska en saa kameran johtoa yllättäen toimimaan):
1) Luin Ilta-Sanomat kannesta kanteen kultaisella muovisohvalla.
2) Kävin vilkaisemassa esitystä, jossa oli liikaa ysärihittejä ja ehkä huonointa hidastettua juoksua ikinä.
3) Katsoin Madmeniä hytin yläsängyssä kyyryssä ja pää kiinni katossa.
4) Kuulin, että Linnan juhlissa ruoka on kuivaa ja mautonta, joten juhlien jälkeen pitää mennä snägärille syömään bratwurstia.
5) Mietin, millaisen briiffin on saanut sisustussuunnittelija, joka yhdistelee kultaa, hopeaa, värikästä kokolattiamattoa, kattopeilejä ja muovisia tuolinpäällisiä.
6) Haaveilin kaljasta, mutta join teetä.
1) Luin Ilta-Sanomat kannesta kanteen kultaisella muovisohvalla.
2) Kävin vilkaisemassa esitystä, jossa oli liikaa ysärihittejä ja ehkä huonointa hidastettua juoksua ikinä.
3) Katsoin Madmeniä hytin yläsängyssä kyyryssä ja pää kiinni katossa.
4) Kuulin, että Linnan juhlissa ruoka on kuivaa ja mautonta, joten juhlien jälkeen pitää mennä snägärille syömään bratwurstia.
5) Mietin, millaisen briiffin on saanut sisustussuunnittelija, joka yhdistelee kultaa, hopeaa, värikästä kokolattiamattoa, kattopeilejä ja muovisia tuolinpäällisiä.
6) Haaveilin kaljasta, mutta join teetä.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Lähtö
Rinkkaan ei mahdu enää yhtään mitään, nytkin on kumottu jo pari fysiikan lakia. Onneksi kaikki tarpeellinen on mukana kuten pari isoa, helposti rikkoutuvaa hiuskoristetta, tonnin painavat vaelluskengät ja jättimäinen kasa rypistyviä mekkoja. Nyt enää täytyy saada kamat jotenkin raahattua laivaan ja toivoa, että rinkan saumat eivät ratkea ennätyspainosta.
Huomenna matkan on tarkoitus jatkua Tukholmasta junalla yön yli Tanskaan (kolme vaihtoa keskellä yötä, tekee hyvää tälle alkuviikosta yllättäneelle kesäflunssalle). Lauantaina lähtee laiva kohti Färsaaria ja sieltä parin päivän jälkeen Islantiin, jossa pysyttelen ainakin tämän vuoden ajan.
Hankin jopa uuden johdon digikameraan hävinneen tilalle, joten ehkä tänne päätyy pari kuvaakin matkan varrelta. Rakas Diana Minini kulkee varmaan kuitenkin digiä useammin mukana ja paperikuvien skannausta voi pitää jo ehkä liian suurena haasteena.
Mutta nyt matkaan!
Huomenna matkan on tarkoitus jatkua Tukholmasta junalla yön yli Tanskaan (kolme vaihtoa keskellä yötä, tekee hyvää tälle alkuviikosta yllättäneelle kesäflunssalle). Lauantaina lähtee laiva kohti Färsaaria ja sieltä parin päivän jälkeen Islantiin, jossa pysyttelen ainakin tämän vuoden ajan.
Hankin jopa uuden johdon digikameraan hävinneen tilalle, joten ehkä tänne päätyy pari kuvaakin matkan varrelta. Rakas Diana Minini kulkee varmaan kuitenkin digiä useammin mukana ja paperikuvien skannausta voi pitää jo ehkä liian suurena haasteena.
Mutta nyt matkaan!
Tilaa:
Kommentit (Atom)